Analyysi: Kaksi Suomen aluetta Venäjän tähtäimessä

Tallinnassa kokoontui hiljattain joukko turvallisuuspolitiikan asiantuntijoita pohtimaan kysymystä, joka olisi vielä vuosikymmen sitten tuntunut kaukaiselta: miten Nato-maat selviäisivät, jos Venäjä hyökkäisi liittokunnan alueelle. Keskustelun vakavuus kertoo siitä, kuinka paljon turvallisuusympäristö on muuttunut Itämeren alueella. Tilaisuudessa esitetyssä kartassa Pietari ja Murmansk oli merkitty suurina punaisina pisteinä, ja niiden läheisyys Suomen rajaan nousi keskustelun keskiöön. Analyysi kahdesta erityisen herkästä suomalaisalueesta piirtää kuvan siitä, missä mahdollisen kriisin painopisteet voisivat sijaita.

Tallinnan kokous nosti esiin synkän skenaarion

Viron pääkaupungissa järjestetty tapaaminen kokosi yhteen sotilasstrategeja, diplomaatteja ja tutkijoita useista Nato-maista. Aiheena ei ollut niinkään se, hyökkäisikö Venäjä, vaan se, miten liittokunta kykenisi vastaamaan, jos näin tapahtuisi. Tällainen asetelma itsessään kertoo, että varautumista pidetään nyt vakavasti otettavana osana turvallisuuspolitiikkaa eikä pelkkänä teoreettisena harjoituksena.

Keskusteluissa korostui erityisesti se, että Nato-maiden yhteinen pelote toimii vain, jos se on uskottava jokaisessa liittokunnan kolkassa, myös alueilla, jotka sijaitsevat kauimpana Keski-Euroopan ydinalueista. Pohjoinen ulottuvuus, johon Suomi ja Baltian maat kuuluvat, on noussut viime vuosina yhä keskeisemmäksi osaksi tätä keskustelua. Kun Suomi liittyi Natoon, rajanaapuruus Venäjän kanssa toi liittokunnalle sekä uutta syvyyttä että uusia haavoittuvuuksia, joita on nyt pakko arvioida uudelleen.

Konferenssin sävy oli kaukana kevyestä. Puhujat muistuttivat, että demokraattisten maiden taipumus reagoida hitaasti ja varovasti voi tulkita vastapuolella heikkoudeksi. Jos päättäjät viivyttelevät selkeiden signaalien lähettämisessä, riskinä on, että se rohkaisee voimankäyttöön sen sijaan, että se ehkäisisi sitä. Tämä ajatus toistui useissa puheenvuoroissa eri muodoissa: pelote ei synny yksin aseista, vaan myös valmiudesta käyttää niitä uskottavasti ja ajoissa.

Miksi juuri nämä kaksi aluetta puhuttavat

Kartalla esitetyt merkinnät Pietarista ja Murmanskista eivät olleet sattumaa. Molemmat kaupungit sijaitsevat lähellä Suomen rajaa, ja molemmilla on erityinen sotilaallinen ja taloudellinen merkitys Venäjälle. Tämä nostaa esiin kaksi suomalaista aluetta, joiden asema mahdollisessa kriisitilanteessa herättää huolta: kaakkoisrajan seutu, joka on maantieteellisesti lähellä Pietaria, sekä Lapin pohjoisosat, jotka rajautuvat Kuolan niemimaan sotilaalliseen keskittymään Murmanskin ympäristössä.

Kaakkois-Suomen merkitys kumpuaa sen sijainnista Pietarin metropolialueen välittömässä läheisyydessä. Alue on historiallisesti ollut osa laajempaa liikennettä ja kauppaa idän ja lännen välillä, ja sen infrastruktuuri, tiestö sekä rautatieyhteydet kulkevat yhä kohti rajaa. Tällainen asema tekee alueesta strategisesti kiinnostavan sekä puolustuksellisessa että laajemmassa turvallisuuspoliittisessa mielessä.

Lapin osalta huomio kiinnittyy Kuolan niemimaahan, joka on yksi Venäjän tärkeimmistä sotilastukikohta-alueista. Siellä sijaitsee muun muassa merkittävä osa Venäjän pohjoisen laivaston toiminnasta, mukaan lukien strategisia asejärjestelmiä. Pohjoisen Suomen laaja ja harvaan asuttu alue rajautuu tähän kokonaisuuteen, mikä tekee siitä kiinnostavan tarkastelukohteen, kun arvioidaan mahdollisia jännitteiden kasvualueita.

Pietarin ja Murmanskin strateginen merkitys Venäjälle

Pietari ei ole Venäjälle pelkkä suurkaupunki, vaan myös merkittävä sotilaallinen ja teollinen keskus. Alueella toimii puolustusteollisuutta, ja kaupunki on Venäjän läntisen sotilaspiirin kannalta keskeinen solmukohta. Sen läheisyys Suomen rajaan tarkoittaa, että mahdolliset joukkojen siirrot tai valmiuden nostot näkyisivät todennäköisesti nopeasti myös rajan suomalaispuolella.

Murmansk puolestaan on osa laajempaa Kuolan niemimaan kokonaisuutta, joka on Venäjälle strategisesti äärimmäisen tärkeä. Alueen jäättömät satamat mahdollistavat laivaston toiminnan ympäri vuoden, ja siellä sijaitsee myös osa Venäjän ydinasepelotteeseen liittyvästä infrastruktuurista. Tämän vuoksi aluetta on perinteisesti suojattu erityisen tiiviisti, ja sen läheisyydessä tapahtuva sotilaallinen toiminta on jatkuvan tarkkailun kohteena myös Nato-maissa.

Kun näitä kahta aluetta tarkastellaan yhdessä, muodostuu kuva pohjoisesta jännitteiden kaarrosta, joka kulkee Suomenlahdelta aina Jäämeren rannalle asti. Suomen pitkä itäraja sijoittuu tämän kaaren keskelle, mikä selittää, miksi maan alueellinen asema on noussut yhä useammin esiin kansainvälisissä turvallisuuskeskusteluissa.

Passiivisuuden riskit ja pelotteen uskottavuus

Yksi Tallinnan tapaamisen keskeisistä teemoista oli kysymys siitä, miten demokraattiset yhteiskunnat reagoivat uhkiin verrattuna autoritaarisiin järjestelmiin. Demokratioissa päätöksenteko on usein hidasta, koska se edellyttää laajaa keskustelua, parlamentaarista käsittelyä ja julkista hyväksyntää. Tämä on demokratian vahvuus normaalioloissa, mutta kriisitilanteessa hitaus voi näyttäytyä päättämättömyytenä.

Asiantuntijat toivat esiin huolen siitä, että jos Nato-maat eivät kykene osoittamaan riittävän nopeasti ja selkeästi, että ne ovat valmiita puolustamaan jokaista jäsenmaataan, se voi lähettää väärän signaalin. Voimapolitiikkaan nojaavat toimijat saattavat tulkita varovaisuuden merkkinä siitä, että tiettyjä alueita ei lopulta puolustettaisi täysimääräisesti. Tällainen tulkinta, oli se sitten oikea tai väärä, voi itsessään lisätä epävakauden riskiä.

Tästä syystä keskusteluissa painotettiin, että pelotteen tulee olla näkyvää ja johdonmukaista myös liittokunnan reuna-alueilla. Yhteiset harjoitukset, joukkojen läsnäolo ja selkeä poliittinen viestintä nähtiin keinoina, joilla epäselvyyttä voidaan vähentää. Erityisesti korostettiin, että pohjoisen alueen erityispiirteet, kuten pitkät etäisyydet ja vaativat olosuhteet, on otettava huomioon suunnittelussa, jotta puolustuskyky säilyy uskottavana myös käytännössä.

Suomen asema osana pohjoista puolustuskokonaisuutta

Suomen liittyminen Natoon muutti maan turvallisuuspoliittista asemaa perustavanlaatuisesti. Aiemmin puolustus rakentui pitkälti kansallisen varautumisen varaan, mutta nyt Suomi on osa laajempaa yhteistä puolustusjärjestelmää, jossa myös naapurimaiden ja liittokunnan yhteiset resurssit ovat käytettävissä. Tämä on tuonut mukanaan sekä uusia mahdollisuuksia että uusia velvoitteita.

Pitkä itäraja tarkoittaa, että Suomi on maantieteellisesti se liittokunnan osa, joka on lähimpänä useita Venäjän strategisesti tärkeitä alueita. Tämä asema voidaan nähdä kahdella tavalla: toisaalta se tekee Suomesta alueen, jonka kautta mahdollinen jännite voisi konkretisoitua nopeimmin, mutta toisaalta se tekee Suomesta myös keskeisen osan liittokunnan pohjoista puolustuslinjaa, jonka vahvistaminen hyödyttää koko aluetta.

Käytännössä tämä on näkynyt muun muassa tiivistyneenä yhteistyönä muiden Pohjoismaiden ja Baltian maiden kanssa, yhteisten harjoitusten lisääntymisenä sekä puolustusinfrastruktuurin kehittämisenä rajan tuntumassa. Samalla on korostettu, että varautuminen ei tarkoita pelkästään sotilaallista valmiutta, vaan myös yhteiskunnan laajempaa kykyä toimia poikkeusoloissa, mikä on ollut osa suomalaista kokonaisturvallisuuden ajattelua jo pitkään.

Mitä analyysistä jää käteen

Tallinnan tapaamisen kaltaiset keskustelut eivät tarjoa suoria ennusteita tulevasta, mutta ne kuvaavat hyvin sitä ilmapiiriä, jossa turvallisuuspoliittista suunnittelua tällä hetkellä tehdään. Kartalle piirretyt punaiset pisteet Pietarin ja Murmanskin kohdalla toimivat muistutuksena siitä, että Suomen pitkä raja ei ole abstrakti käsite, vaan konkreettinen maantieteellinen tosiasia, joka sitoo maan osaksi laajempaa strategista kokonaisuutta.

Kaakkois-Suomen ja Lapin nostaminen esiin ei tarkoita, että jompikumpi alue olisi välittömässä vaarassa, vaan pikemminkin sitä, että näiden alueiden merkitys on kasvanut osana laajempaa turvallisuusyhtälöä. Se, miten Nato-maat onnistuvat viestimään yhtenäisyyttään ja valmiuttaan, vaikuttaa suoraan siihen, kuinka todennäköisenä minkäänlaista voimankäyttöä pidetään jatkossa. Tässä mielessä pohjoisen Euroopan vakaus ei ole vain sotilaallinen kysymys, vaan myös poliittisen tahdon ja johdonmukaisuuden mittari, jota seurataan tarkasti sekä liittokunnan sisällä että sen ulkopuolella.