Lisämiljardit puolustukseen tarkoittavat säästöjä muualta – politiikan viikon käänteet

Puolustusmenojen kasvu on noussut suomalaisen politiikan kovimpien kysymysten joukkoon. Lisäpanostuksia perustellaan muuttuneella turvallisuusympäristöllä, puolustuskyvyn vahvistamisella ja kansainvälisten velvoitteiden hoitamisella, mutta jokainen uusi miljardi kiristää samalla muuta julkista taloutta. Viikon poliittinen keskustelu osoitti, että puolustukseen löytyy laajaa tukea yli puoluerajojen, mutta laskun maksamisesta ei ole yhtä helppoa yhteisymmärrystä. Säästöpaineet kohdistuvat väistämättä muille hallinnonaloille, ja edessä on vaikeita ratkaisuja palveluista, etuuksista, investoinneista ja verotuksesta.

Puolustusmenot muuttavat budjetin painopistettä

Suomen puolustuspolitiikka on siirtynyt pysyvästi uuteen vaiheeseen. Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa, Itämeren alueen jännitteet ja Suomen Nato-jäsenyys ovat muuttaneet turvallisuuskeskustelun asetelmaa tavalla, joka näkyy suoraan valtion budjetissa. Puolustukseen ei enää suhtauduta vain yhtenä menokohteena muiden joukossa, vaan se nähdään yhä selvemmin perusturvan kaltaisena valtion ydintehtävänä.

Tämä poliittinen painotus ei kuitenkaan poista talouden realiteetteja. Kun puolustusmenoihin varataan lisää rahaa, sama raha on pois jostakin muualta tai se kasvattaa velanottoa. Valtiontalouden liikkumavara on valmiiksi kapea, sillä ikääntyminen kasvattaa sosiaali- ja terveysmenoja, korkomenot ovat nousseet ja talouskasvu on ollut vaisua. Siksi puolustuksen lisämiljardit eivät ole vain turvallisuuspoliittinen päätös, vaan myös laaja talouspoliittinen valinta.

Puolustuksen rahoitustarpeita lisäävät useat samanaikaiset tekijät. Kalustoa on uudistettava, varastoja täydennettävä, asevelvollisten koulutusta kehitettävä ja Nato-yhteensopivuutta vahvistettava. Lisäksi kansainväliset odotukset jäsenmaiden puolustuspanostuksista ovat kasvaneet. Suomessa keskustelu ei enää rajoitu siihen, täyttyykö kahden prosentin taso suhteessa bruttokansantuotteeseen, vaan siihen, millainen puolustuskyky muuttuvassa tilanteessa katsotaan riittäväksi.

Poliittisesti puolustusmenojen kasvattaminen on harvinaisen laajasti hyväksytty tavoite. Erimielisyydet alkavat vasta, kun siirrytään kysymykseen rahoituksesta. Osa korostaa menoleikkauksia, osa veroratkaisuja ja osa velanoton hyväksymistä poikkeuksellisen turvallisuustilanteen vuoksi. Hallituksen kannalta vaikeus on siinä, että kaikki vaihtoehdot sisältävät poliittisia riskejä.

Säästöjen kohteista tulee seuraava kiista

Kun puolustukseen ohjataan lisää rahaa, katse kääntyy nopeasti muihin menoihin. Käytännössä säästöpaine voi kohdistua esimerkiksi sosiaaliturvaan, koulutukseen, kuntien rahoitukseen, kehitysyhteistyöhön, liikenneinvestointeihin tai hallinnon kustannuksiin. Jokaisella kohteella on oma puolustajajoukkonsa, ja jokainen leikkaus synnyttää vastaväitteitä.

Sosiaaliturvan ja hyvinvointipalvelujen leikkaukset ovat poliittisesti herkimpiä. Niissä päätökset näkyvät suoraan kotitalouksien arjessa, erityisesti pienituloisilla, opiskelijoilla, työttömillä ja sairailla. Hallituksen on vaikea perustella uusia kiristyksiä, jos kansalaisten kokemus on, että arjen kustannukset ovat jo valmiiksi nousseet ja palvelut ruuhkautuneet. Toisaalta sosiaali- ja terveysmenot muodostavat niin suuren osan julkisista menoista, että merkittäviä säästöjä on vaikea löytää koskematta niihin lainkaan.

Koulutuksen kohdalla asetelma on toinen mutta yhtä vaikea. Kaikki puolueet puhuvat osaamisen, tutkimuksen ja tuottavuuden merkityksestä, mutta säästöpaineet voivat osua myös koulutusjärjestelmään. Lyhyellä aikavälillä koulutusleikkaukset voivat näyttää budjetissa helpolta säästökohteelta, mutta pitkällä aikavälillä ne voivat heikentää talouden kasvuedellytyksiä. Tämä tekee koulutuksesta poliittisesti erityisen symbolisen kysymyksen.

Liikenne- ja infrainvestointeja voidaan lykätä, mutta sekään ei ole ongelmatonta. Tiet, radat, satamat ja tietoliikenneyhteydet liittyvät talouden kilpailukykyyn, alueiden elinvoimaan ja osin myös kokonaisturvallisuuteen. Kun investointeja siirretään tulevaisuuteen, samalla voi kasvaa korjausvelka, joka tulee myöhemmin vastaan entistä kalliimpana.

Hallinnon tehostamisesta puhutaan usein, mutta sillä on rajansa. Virastojen yhdistämiset, digitalisaatio ja toimitilakulujen karsiminen voivat tuoda säästöjä, mutta ne eivät yleensä kata miljardiluokan menolisäyksiä. Siksi poliittinen keskustelu hallinnon säästöistä voi jäädä mittakaavaltaan pienemmäksi kuin julkinen puhe antaa ymmärtää.

Hallituksen rivit joutuvat koetukselle

Puolustusmenojen kasvattaminen yhdistää hallituspuolueita, mutta säästöjen kohdentaminen voi kiristää välejä. Hallituspuolueilla on erilaisia painotuksia sen suhteen, mistä menoja tulisi karsia ja millä tavoin julkista taloutta tasapainotetaan. Osa korostaa menokuria ja velkaantumisen pysäyttämistä, osa haluaa suojella keskeisiä palveluja ja osa painottaa työnteon kannustimia ja verotuksen rakenteita.

Budjettiriihistä ja kehysneuvotteluista voi tulla entistä vaikeampia, jos puolustusmenojen taso lukitaan korkeaksi pitkäksi aikaa. Silloin muille hallinnonaloille jää vähemmän liikkumavaraa jo ennen varsinaisia neuvotteluja. Ministeriöt joutuvat puolustamaan omia menojaan entistä tiukemmin, ja hallituspuolueiden eduskuntaryhmät punnitsevat päätösten vaikutusta omiin kannattajiinsa.

Hallitus joutuu samalla viestimään kansalaisille, miksi turvallisuuteen on panostettava juuri nyt ja miksi se edellyttää kipeitä ratkaisuja. Tässä viestinnässä tasapaino on hankala. Jos turvallisuusuhkia korostetaan liikaa, keskustelu voi muuttua pelkoa lisääväksi. Jos taas talouden kiristyksiä perustellaan liian yleisesti, kansalaisille voi jäädä vaikutelma, että puolustusmenoja käytetään perusteena jo ennestään suunnitelluille leikkauksille.

Poliittinen riski liittyy myös siihen, että puolustusmenot ovat luonteeltaan pitkäjänteisiä. Kalustohankinnat, varautuminen ja joukkojen suorituskyky eivät synny yhdessä vuodessa. Siksi päätökset sitovat tulevia hallituksia. Tämä voi kaventaa myöhempää poliittista liikkumatilaa ja tehdä puolustuksesta entistä pysyvämmän budjettiprioriteetin.

Opposition näkökulmasta asetelma tarjoaa sekä mahdollisuuksia että vaikeuksia. Puolustuksen vahvistamista on vaikea vastustaa suoraan, mutta hallituksen säästölinjaa voi arvostella. Opposition sisälläkin näkemykset rahoituksesta eroavat. Osa haluaa painottaa veropohjan vahvistamista, osa velkasuhteen hallittua kasvua ja osa menojen uudelleenarviointia. Siksi puolustuskysymys ei jaa politiikkaa yksinkertaiseen hallitus–oppositio-asetelmaan.

Talouden hidas kasvu kaventaa vaihtoehtoja

Puolustusmenojen kasvusta tekee erityisen vaikean se, että Suomen talous ei tarjoa runsasta puskuria. Hidas kasvu, työllisyyden epävarmuus ja julkisen talouden alijäämä pakottavat päättäjät valitsemaan. Jos talous kasvaisi vahvasti, lisämenojen rahoittaminen olisi helpompaa verotulojen kasvaessa. Nyt jokainen uusi menotarve näkyy nopeammin velassa tai leikkauksissa.

Velkaantumisen suhteen poliittinen ilmapiiri on muuttunut tiukemmaksi. Korkojen nousu on muistuttanut, ettei velka ole ilmaista. Valtion korkomenot vievät rahaa muilta menoilta, eikä velan jatkuva kasvu ole pitkällä aikavälillä kestävää. Samalla turvallisuustilanne on poikkeuksellinen, ja moni katsoo, että puolustuskyvystä tinkiminen voisi tulla yhteiskunnalle paljon kalliimmaksi kuin velan maltillinen lisäys.

Verotuksen kiristäminen on toinen mahdollinen rahoituskanava, mutta sekin jakaa mielipiteitä. Tuloverojen, kulutusverojen tai pääomaverotuksen muutokset vaikuttavat eri tavoin kotitalouksiin, yrityksiin ja talouden dynamiikkaan. Hallituksen linja on toistaiseksi painottanut menokuria, mutta suuret puolustuslisäykset voivat pakottaa arvioimaan myös veroratkaisuja uudelleen.

Yritysten ja työntekijöiden näkökulmasta keskeistä on ennakoitavuus. Jos julkisen talouden tasapainottaminen tapahtuu äkillisillä päätöksillä, se heikentää luottamusta. Pitkä puolustusohjelma ja selkeä rahoitussuunnitelma voisivat vähentää epävarmuutta, mutta sellaisen laatiminen edellyttää poliittista sitoutumista yli vaalikausien.

Talouspolitiikan vaikeus on siinä, että turvallisuus, hyvinvointi ja kasvu ovat kaikki perusteltuja tavoitteita. Niitä ei voi asettaa täysin erilleen toisistaan. Puolustuskyky tarvitsee vahvan kansantalouden, mutta kansantalous tarvitsee turvallisen toimintaympäristön. Samalla kansalaisten luottamus valtioon rakentuu arjen palvelujen ja toimeentulon varaan.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikka ohjaa sisäpolitiikkaa

Viikon keskustelu osoitti, kuinka vahvasti ulko- ja turvallisuuspolitiikka vaikuttaa nykyään sisäpolitiikkaan. Puolustusmenot eivät ole vain puolustusministeriön asia, vaan ne heijastuvat valtiovarainministeriöön, sosiaali- ja terveysministeriöön, opetusministeriöön, kuntiin ja koko julkiseen sektoriin. Turvallisuuspäätökset määrittävät entistä enemmän myös sitä, mitä muilla politiikan aloilla voidaan tehdä.

Nato-jäsenyys on lisännyt Suomen turvallisuuspoliittista painoarvoa, mutta samalla se on tuonut uusia odotuksia. Suomen on huolehdittava omasta puolustuksestaan, osallistuttava yhteiseen suunnitteluun ja pidettävä yllä uskottavaa suorituskykyä. Tämä vaatii rahaa, henkilöstöä ja pitkäjänteistä päätöksentekoa.

Kansalaismielipiteessä puolustuksen vahvistamisella on ollut vahva tuki, mutta tuki voi joutua koetukselle, jos lisämenot alkavat näkyä laajasti muissa palveluissa. Turvallisuuden tunne rakentuu sekä sotilaallisesta puolustuskyvystä että yhteiskunnan sisäisestä eheydestä. Jos säästöpäätökset koetaan epäoikeudenmukaisiksi, ne voivat heikentää luottamusta, jota kokonaisturvallisuus tarvitsee.

Tämän vuoksi puolustusmenojen rahoituksessa korostuu oikeudenmukaisuuden kokemus. Päätösten on näytettävä kansalaisille johdonmukaisilta ja perustelluilta. Jos lisäpanostukset koetaan välttämättömiksi ja säästöjen taakka jaetaan kohtuullisesti, politiikan hyväksyttävyys säilyy paremmin. Jos taas ratkaisut näyttävät suosivan joitakin ryhmiä toisten kustannuksella, vastakkainasettelu kasvaa.

Edessä pitkä poliittinen vääntö

Puolustuksen lisämiljardit eivät ole yhden viikon keskustelu, vaan ne avaavat vuosia kestävän poliittisen väännön. Kysymys ei ole vain seuraavasta budjetista, vaan siitä, millaiseksi Suomen julkisen talouden rakenne muodostuu 2030-luvulle mentäessä. Turvallisuusympäristö on muuttunut, mutta samalla väestön ikääntyminen, palvelutarpeet ja talouden uudistumistarve eivät ole kadonneet.

Politiikan vaikein tehtävä on sovittaa nämä tavoitteet yhteen uskottavalla tavalla. Puolustuskyvyn vahvistaminen voi olla välttämätöntä, mutta se ei poista tarvetta huolehtia koulutuksesta, terveydenhuollosta, sosiaaliturvasta ja kasvun edellytyksistä. Jos päätökset tehdään vain vuosittaisina säästölistoina, kokonaiskuva voi hämärtyä. Tarvitaan selkeämpi käsitys siitä, mitä valtio pitää kaikkein välttämättömimpänä ja mistä se on valmis luopumaan.

Viikon käänteiden perusteella puolustuspolitiikan laaja yhteisymmärrys säilyy, mutta sen ympärille rakentuva talouspoliittinen kiista kovenee. Hallitukselle tämä merkitsee vaikeita neuvotteluja ja opposition kannalta mahdollisuutta haastaa säästöjen oikeudenmukaisuus. Kansalaisille se merkitsee, että turvallisuuspolitiikan ratkaisut voivat näkyä yhä konkreettisemmin arjen palveluissa ja julkisen talouden valinnoissa.

Lopulta kyse on poliittisesta priorisoinnista. Kun rahaa ohjataan lisää puolustukseen, päättäjien on kerrottava avoimesti, mistä se otetaan ja miksi. Vain siten voidaan säilyttää luottamus tilanteessa, jossa turvallisuus, talous ja hyvinvointi kilpailevat samoista euroista.