Euroopan tiedustelupalvelut, ulkoministeriöt ja valtionjohtajat ovat viime aikoina esittäneet poikkeuksellisen yhtenäisen viestin: Venäjän arvioidaan kiihdyttävän sabotaasi- ja hybridioperaatioitaan Euroopassa. Varoitukset eivät tule enää vain yksittäisiltä asiantuntijoilta tai yhdeltä maalta, vaan niitä on kuultu useista pääkaupungeista, kansainvälisistä järjestöistä ja turvallisuusviranomaisilta lähes samanaikaisesti. Viestin ydin on selkeä: sodankäynnin rintamalinjan ulkopuolella käytävä vaikuttaminen on muuttunut aiempaa suunnitelmallisemmaksi, ja sen kohteeksi voi joutua kuka tahansa eurooppalainen yhteiskunta riippumatta siitä, onko se sodassa osallisena.

Varoitusten tulva kiihtyy

Viime kuukausina julkisuuteen on noussut tavallista enemmän arvioita siitä, että Venäjä valmistautuu laajentamaan toimintaansa, joka ei ole suoraa sotilaallista hyökkäystä mutta joka silti tähtää eurooppalaisten yhteiskuntien horjuttamiseen. Tiedustelupalvelut eri maissa ovat kuvanneet ilmiötä samankaltaisin sanoin: kyse on toiminnasta, joka pysyttelee tarkoituksella avoimen sodan kynnyksen alapuolella, mutta jonka vaikutukset voivat silti olla vakavia. Kun useat toisistaan riippumattomat tahot päätyvät samaan arvioon lähes yhtä aikaa, se kertoo siitä, että havainnot eivät ole satunnaisia yksittäistapauksia vaan osa laajempaa, seurattua kehityskulkua.

Erityisen huomion kohteena on ollut se, että varoitukset eivät rajoitu enää perinteisiin turvallisuuspoliittisiin foorumeihin. Myös talouden, liikenteen ja energian parissa toimivat viranomaiset ovat alkaneet ottaa hybridiuhkat huomioon osana omaa riskienhallintaansa. Tämä laajentunut näkökulma kuvastaa sitä, että uhkakuva on muuttunut moniulotteisemmaksi kuin aiemmin, jolloin keskustelu keskittyi lähinnä sotilaalliseen voimankäyttöön ja perinteiseen vakoiluun.

Sabotaasin ja hybridivaikuttamisen monet muodot

Hybridioperaatioiksi kutsuttu toiminta kattaa hyvin erilaisia keinoja, joita yhdistää pyrkimys vaikuttaa kohdemaan yhteiskuntaan ilman avointa sotilaallista yhteenottoa. Käytännössä tämä on voinut näkyä esimerkiksi tietoverkkoihin kohdistuvina häirintäyrityksinä, kriittisen infrastruktuurin, kuten energia- ja tietoliikenneyhteyksien, lähellä tapahtuvana epäilyttävänä toimintana sekä yksittäisinä ilkivalta- ja tuhotöinä, joiden taustoja on jouduttu selvittämään pitkään. Osa toimista on ollut näkyviä ja helposti tunnistettavia, kun taas osa on jäänyt piiloon tavallisen rikollisuuden tai teknisten häiriöiden joukkoon, mikä tekee ilmiön kokonaislaajuuden arvioimisesta vaikeaa.

Toinen keskeinen ulottuvuus on informaatiovaikuttaminen. Tarkoituksena on horjuttaa luottamusta viranomaisiin, mediaan ja demokraattisiin instituutioihin levittämällä harhaanjohtavaa tietoa, kärjistämällä yhteiskunnallisia jakolinjoja ja hyödyntämällä olemassa olevia jännitteitä. Tällainen vaikuttaminen ei vaadi suuria resursseja, mutta sen vaikutukset voivat kertautua, kun sisältöä levitetään useilla kielillä ja useissa maissa samanaikaisesti. Asiantuntijat ovat korostaneet, että juuri tämän tyyppisen toiminnan tunnistaminen on vaikeaa, koska yksittäinen viesti tai tapahtuma voi näyttää merkityksettömältä, mutta osana laajempaa kokonaisuutta se palvelee selkeää tarkoitusta.

Kolmas ulottuvuus liittyy fyysiseen infrastruktuuriin. Merenalaiset kaapelit, energiaputket ja liikenneyhteydet ovat nousseet toistuvasti esiin keskusteluissa siitä, miten haavoittuvia nykyaikaiset yhteiskunnat ovat häiriöille, jotka kohdistuvat näennäisen kaukaisiin mutta käytännössä kriittisiin kohteisiin. Vaikka jokaista yksittäistä tapausta ei voida suoraan yhdistää tiettyyn toimijaan, viranomaiset ovat todenneet, että tapausten määrä ja ajoitus herättävät perusteltua huolta.

Euroopan johtajien yhteinen viesti

Useat eurooppalaiset johtajat ovat viime aikoina puhuneet julkisesti tarpeesta varautua entistä vakavammin hybridiuhkiin. Puheenvuorojen sävy on ollut pikemminkin ennakoiva kuin paniikinomainen: viestinä ei ole ollut välitön hätätila, vaan kehotus tunnistaa kehityssuunta ajoissa ja vahvistaa yhteiskuntien kykyä sietää häiriöitä. Tämä lähestymistapa heijastaa oppia aiemmista vuosista, jolloin yksittäisiin tapauksiin on reagoitu usein vasta jälkikäteen.

Yhteistä puheenvuoroille on ollut myös korostus siitä, että hybridiuhkiin vastaaminen ei ole yksin minkään yksittäisen maan tehtävä. Koska toiminta usein ylittää rajoja – olipa kyse tietoverkoista, energiaverkoista tai merenkulusta – myös vastatoimien on oltava kansainvälisesti koordinoituja. Tämä on näkynyt tiiviimpänä tiedonvaihtona turvallisuusviranomaisten välillä sekä pyrkimyksenä yhtenäistää tapoja, joilla epäilyttäviä tapahtumia arvioidaan ja niistä viestitään julkisuuteen.

Varoituksia sataa joka puolelta – mitä Venäjä nyt suunnittelee? – kuvituskuva

Samalla johtajat ovat pyrkineet välttämään liiallista dramatisointia. Moni on todennut, että tavoitteena on löytää tasapaino avoimen tiedottamisen ja tarpeettoman pelon lietsomisen välillä. Liiallinen hälyttäminen voisi itsessään palvella niitä tavoitteita, joita hybridivaikuttamisella pyritään saavuttamaan, eli epävarmuuden ja epäluottamuksen lisäämistä yhteiskunnassa.

Infrastruktuuri ja arjen turvallisuus vaakalaudalla

Yksi syy sille, miksi varoitukset otetaan nyt erityisen vakavasti, on niiden konkreettinen yhteys arkipäivän toimintoihin. Sähkönjakelu, tietoliikenneyhteydet, vedenjakelu ja logistiikkaketjut ovat kaikki riippuvaisia järjestelmistä, joiden häiriintyminen voi vaikuttaa nopeasti hyvin laajaan joukkoon ihmisiä. Toisin kuin perinteinen sotilaallinen uhka, joka usein keskittyy tiettyyn alueeseen, hybridivaikuttaminen voi kohdistua mihin tahansa solmukohtaan, joka on riittävän kriittinen mutta samalla riittävän vartioimaton.

Tämä on saanut monet maat arvioimaan uudelleen, miten kriittistä infrastruktuuria suojataan ja valvotaan. Keskusteluun on noussut esimerkiksi se, missä määrin yksityiset yritykset, jotka usein omistavat ja ylläpitävät keskeistä infrastruktuuria, otetaan mukaan kansalliseen varautumiseen. Perinteisesti turvallisuussuunnittelu on ollut viranomaisvetoista, mutta hybridiuhkien luonne edellyttää tiiviimpää yhteistyötä julkisen ja yksityisen sektorin välillä.

Myös tavallisten kansalaisten rooli on noussut esiin. Viranomaiset ovat korostaneet, että valppaus ja epäilyttävien havaintojen ilmoittaminen voivat auttaa tunnistamaan poikkeavaa toimintaa varhaisessa vaiheessa. Tämä ei tarkoita pelon lietsomista, vaan pikemminkin sen tunnustamista, että laajan yhteiskunnan turvallisuus rakentuu monista pienistä osista, joista jokainen voi olla merkityksellinen kokonaiskuvan kannalta.

Miten varautuminen etenee käytännössä

Käytännön tasolla varautuminen on näkynyt muun muassa harjoitusten lisääntymisenä, joissa testataan viranomaisten kykyä toimia yhdessä erilaisissa häiriötilanteissa. Näissä harjoituksissa on usein mukana sekä perinteisiä turvallisuusviranomaisia että esimerkiksi energia- ja tietoliikennealan toimijoita. Tavoitteena on varmistaa, että tieto kulkee nopeasti ja että vastuunjako on selvä silloin, kun jokin järjestelmä häiriintyy syystä, jonka alkuperä ei ole heti selvä.

Lisäksi lainsäädäntöä ja ohjeistusta on useissa maissa päivitetty vastaamaan paremmin nykyistä uhkakuvaa. Tämä koskee esimerkiksi kriittisen infrastruktuurin omistajille asetettuja turvallisuusvaatimuksia sekä sitä, miten viranomaiset voivat jakaa tietoa havaituista uhkista ilman, että arkaluonteinen tieto vaarantuu. Sääntelyn kehittäminen on kuitenkin hidasta, ja monet asiantuntijat ovat todenneet, että lainsäädäntö laahaa usein todellisuuden perässä, kun uhkat muuttuvat nopeasti.

Kansainvälinen yhteistyö on toinen keskeinen osa varautumista. Tiedon jakaminen maiden välillä, yhteiset arviot uhkakuvasta ja yhteiset harjoitukset ovat tulleet aiempaa tärkeämmiksi. Samalla on tunnustettu, että täydellistä suojaa ei ole mahdollista saavuttaa, vaan tavoitteena on pikemminkin lyhentää aikaa, joka kuluu häiriön havaitsemisesta sen torjumiseen ja seurausten rajaamiseen.

Mitä kehityksestä voi päätellä jatkossa

Varoitusten laajuus ja yhtenäisyys viittaavat siihen, että eurooppalaiset viranomaiset pitävät kehitystä pitkäaikaisena ilmiönä eivätkä ohimenevänä jaksona. Tämä tarkoittaa, että hybridiuhkiin varautuminen tulee todennäköisesti säilymään osana turvallisuuspoliittista keskustelua myös lähivuosina, riippumatta siitä, miten sotilaallinen tilanne Euroopassa kehittyy. Yhteiskuntien kyky sietää häiriöitä, palautua niistä nopeasti ja ylläpitää luottamusta instituutioihin nousee entistä keskeisemmäksi mittariksi sille, kuinka hyvin ne kestävät ulkopuolista painostusta.

Samalla on syytä muistaa, että yksittäisten tapahtumien syy-yhteyksien varmistaminen vie usein aikaa, ja johtopäätöksiä tehdään tyypillisesti vasta perusteellisten selvitysten jälkeen. Tämä hitaus voi tuntua turhauttavalta tilanteessa, jossa julkinen keskustelu käy kiivaana, mutta se on myös osa vastuullista tapaa käsitellä herkkää ja monimutkaista aihepiiriä. Tärkeintä lähiaikoina lienee se, miten Euroopan maat onnistuvat yhdistämään avoimen tiedottamisen, käytännön varautumisen ja kansainvälisen yhteistyön niin, että yhteiskuntien arkinen toimintakyky säilyy myös silloin, kun ulkoinen paine kasvaa.