Euroopan turvallisuus ei voi nojata pelkkään huoleen Yhdysvaltain suunnasta

Euroopan turvallisuuskeskustelussa on viime vuosina palattu yhä uudelleen samaan kysymykseen: mitä tapahtuu, jos Yhdysvallat ei enää kanna entisenlaista vastuuta Euroopan puolustuksesta? Kysymys on perusteltu, mutta sen ympärille rakentunut huolipuhe kertoo samalla Euroopan omista puutteista. Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa on jatkunut jo lähes neljä ja puoli vuotta, eikä eurooppalaisilla pääkaupungeilla ole enää varaa käsitellä turvallisuuttaan ensisijaisesti odottamisen ja toivomisen kautta. Suomen näkökulmasta Kultaranta-keskustelut kokoavat poikkeuksellisen hyvin yhteen sen, missä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa nyt mennään: transatlanttinen suhde on edelleen tärkeä, mutta Euroopan oma vastuu ei voi olla sivulause.

Kultaranta peilaa muuttunutta turvallisuusympäristöä

Tasavallan presidentin isännöimät Kultaranta-keskustelut ovat vakiintuneet paikaksi, jossa Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittista tilannetta arvioidaan laajassa kehyksessä. Keskustelujen merkitys korostuu aikana, jolloin Euroopan turvallisuusjärjestys on muuttunut perusteellisesti. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on palauttanut sodan Euroopan poliittisen arjen ytimeen tavalla, jota vielä vuosikymmen sitten moni piti epätodennäköisenä.

Suomen asema on muuttunut samaan aikaan merkittävästi. Nato-jäsenyys on tuonut Suomelle vahvemman liittokuntakehyksen, mutta se ei poista kansallisen päätöksenteon, oman puolustuksen ja pitkäjänteisen varautumisen tarvetta. Päinvastoin jäsenyys lisää Suomen vastuuta osana laajempaa kokonaisuutta. Turvallisuus ei ole enää vain rajojen puolustamista, vaan myös kykyä osallistua yhteiseen suunnitteluun, tukea liittolaisia ja pitää oma yhteiskunta toimintakykyisenä kriisien keskellä.

Kultarannassa käytävä keskustelu on siksi enemmän kuin vuosittainen poliittinen tilannekatsaus. Se toimii mittarina sille, miten suomalainen turvallisuusajattelu sopeutuu pitkittyneeseen sotaan, epävarmaan suurvaltapolitiikkaan ja Euroopan sisäisiin jännitteisiin. Tänä vuonna painopiste on väistämättä siinä, kuinka paljon Eurooppa on valmis tekemään itse ja kuinka paljon se edelleen odottaa Yhdysvalloilta.

Yhdysvaltain rooli pysyy tärkeänä, mutta epävarmuus kasvaa

Yhdysvallat on edelleen Euroopan puolustuksen kannalta ratkaiseva toimija. Sen sotilaallinen suorituskyky, tiedustelukyky, ydinpelote ja poliittinen painoarvo ovat sellaisia, ettei Eurooppa voi lyhyellä aikavälillä korvata niitä kokonaan. Nato nojaa yhä vahvasti Yhdysvaltain voimaan, ja Ukrainan tukemisessa Washingtonin päätöksillä on ollut huomattava vaikutus sodan kulkuun.

Samalla Yhdysvaltain sisäpolitiikka on tehnyt eurooppalaisille selväksi, ettei maan sitoutumista voi pitää muuttumattomana luonnonlakina. Presidentinvaalit, kongressin voimasuhteet, puolueiden sisäiset jakolinjat ja amerikkalaisten äänestäjien kyllästyminen ulkopoliittisiin vastuisiin voivat heijastua suoraan Euroopan turvallisuuteen. Tämä ei tarkoita, että Yhdysvallat olisi katoamassa Euroopasta, mutta se tarkoittaa, että eurooppalaisen päätöksenteon on varauduttava erilaisiin vaihtoehtoihin.

Ongelma syntyy, jos Eurooppa jää pelkästään päivittelemään Yhdysvaltain suunnanmuutoksia. Huoli voi olla aiheellinen, mutta se ei yksin rakenna tykistöammuksia, vahvista ilmapuolustusta, kouluta joukkoja tai lisää puolustusteollisuuden tuotantoa. Mitä enemmän Eurooppa puhuu Yhdysvaltain arvaamattomuudesta, sitä selvemmäksi käy kysymys siitä, miksi omaa toimintakykyä ei ole vahvistettu nopeammin.

Euroopan saamattomuus näkyy puolustuksen arjessa

Venäjän hyökkäys Ukrainaan paljasti Euroopan puolustuksen monia rakenteellisia heikkouksia. Varastot olivat paikoin liian ohuet, tuotantoketjut hitaita ja poliittinen päätöksenteko kankeaa. Puolustusmenoja on lisätty, mutta rahankäyttö ei muutu suorituskyvyksi hetkessä. Tarvitaan tilauksia, tehtaita, osaajia, raaka-aineita, pitkäjänteisiä sopimuksia ja poliittista tahtoa, joka kestää myös talouspaineita.

Euroopan maiden erilaiset uhkakuvat ovat vaikeuttaneet yhteistä linjaa. Itäisessä Euroopassa Venäjän uhka on koettu välittömästi ja konkreettisesti, kun taas osassa läntistä ja eteläistä Eurooppaa painopisteet ovat olleet toisenlaisia. Sodan pitkittyminen on kuitenkin kaventanut eroja. On käynyt selväksi, että Ukrainan puolustustahto ja sen saama tuki vaikuttavat koko maanosan turvallisuuteen.

Euroopan unionilla on taloudellista voimaa, teknologista osaamista ja väestöpohjaa, mutta näiden muuttaminen turvallisuuspoliittiseksi vaikutusvallaksi on ollut hidasta. Yhteiset hankinnat, puolustusteollisuuden vahvistaminen ja sotilaallisen liikkuvuuden parantaminen etenevät, mutta eivät aina sodan vaatimaa vauhtia. Kun eurooppalaiset moittivat Yhdysvaltoja epävarmuudesta, ne joutuvat samalla katsomaan peiliin: oma varautuminen jäi vuosiksi liian vähälle.

Ukraina on Euroopan turvallisuuden etulinja

Ukrainan sota on keskeinen syy siihen, miksi keskustelu Yhdysvaltain ja Euroopan vastuusta on kiristynyt. Ukraina ei puolusta vain omaa itsenäisyyttään, vaan se sitoo Venäjän sotilaallista voimaa ja estää hyökkäyssodan palkitsemista. Jos Venäjä hyötyisi hyökkäyksestään, seuraukset tuntuisivat laajasti koko Euroopassa.

Ukrainan tukeminen vaatii pitkäkestoista sitoutumista. Kyse ei ole vain yksittäisistä asepaketeista tai poliittisista julistuksista, vaan kokonaisuudesta, johon kuuluvat aseapu, koulutus, taloudellinen tuki, energiainfrastruktuurin turvaaminen, jälleenrakennuksen suunnittelu ja Venäjään kohdistuvan paineen ylläpitäminen. Sodan pitkittyminen kuluttaa sekä Ukrainaa että tukijamaita, mutta juuri siksi johdonmukaisuus on tärkeää.

Euroopalle Ukrainan tukeminen on myös uskottavuuskysymys. Jos maanosa ei kykene auttamaan hyökkäyksen kohteeksi joutunutta eurooppalaista valtiota riittävästi, sen puhe turvallisuusvastuusta jää vajaaksi. Yhdysvaltain apu voi olla ratkaisevaa, mutta Euroopan on rakennettava järjestelmä, jossa tuki ei romahda yhden vaalituloksen, budjettikiistan tai sisäpoliittisen kriisin vuoksi.

Suomen linja korostaa vastuunkantoa

Suomen turvallisuuspoliittinen ajattelu on perinteisesti rakentunut oman puolustuksen, kansainvälisen yhteistyön ja realistisen uhka-arvion varaan. Nato-jäsenyys ei ole muuttanut tätä peruslinjaa, vaan täydentänyt sitä. Suomessa ymmärretään laajasti, että liittokunta on vahva vain, jos sen jäsenet hoitavat oman osuutensa.

Tämä ajattelutapa antaa Suomelle uskottavuutta eurooppalaisessa keskustelussa. Suomen puolustusratkaisu on pitkään perustunut laajaan reserviin, yleiseen asevelvollisuuteen, koko maan puolustamiseen ja yhteiskunnan varautumiseen. Malli ei ole sellaisenaan kopioitavissa kaikkialle, mutta se muistuttaa siitä, että turvallisuus vaatii jatkuvaa panostusta myös silloin, kun välitöntä kriisiä ei ole näkyvissä.

Suomen kannalta Yhdysvaltain sitoutuminen Eurooppaan on yhä erittäin tärkeää. Samalla Suomen etu on, että Eurooppa vahvistuu. Vahvempi eurooppalainen puolustus ei heikennä Natoa, vaan tekee siitä tasapainoisemman. Mitä enemmän eurooppalaiset maat kykenevät kantamaan vastuuta tavanomaisesta puolustuksesta, sitä uskottavampi koko liittokunta on.

Huolipuheesta on siirryttävä päätöksiin

Euroopan turvallisuuspoliittinen keskustelu on tullut vaiheeseen, jossa pelkkä huoli ei enää riitä. Yhdysvaltain roolia on arvioitava realistisesti, mutta samalla on tunnustettava, että Euroopan omat päätökset ratkaisevat paljon. Puolustusmenojen korottaminen, ase- ja ammustuotannon lisääminen, Ukrainan tuen pitkäjänteinen rahoittaminen ja kriittisen infrastruktuurin suojaaminen ovat konkreettisia toimia, joita ei voi ulkoistaa Atlantin taakse.

Myös poliittisen viestinnän on muututtava. Jos eurooppalaiset johtajat toistavat jatkuvasti epävarmuutta Yhdysvalloista, mutta eivät pysty osoittamaan omia päätöksiään, viesti heikentää uskottavuutta. Venäjän kaltaiselle toimijalle epäröinti ja hajanaisuus ovat etu. Yhtenäisyys puolestaan syntyy teoista, ei vain huippukokousten päätöslauselmista.

Kultaranta-keskustelujen arvo on siinä, että ne pakottavat tarkastelemaan turvallisuuspolitiikan kokonaiskuvaa. Suomi ei voi ratkaista Euroopan puolustuksen ongelmia yksin, mutta se voi edistää linjaa, jossa vastuu, realismi ja pitkäjänteisyys asetetaan etusijalle. Euroopan on edelleen pidettävä Yhdysvallat mahdollisimman tiiviisti mukana, mutta sen ei pidä tehdä omasta turvallisuudestaan riippuvaista amerikkalaisen politiikan kulloisestakin mielialasta.

Turvallisuusympäristö ei ole palaamassa entiselleen. Venäjän hyökkäyssota, suurvaltakilpailu ja kansainvälisen järjestyksen murros pakottavat Euroopan valitsemaan, onko se ensisijaisesti huolestunut sivustakatsoja vai toimija, joka kantaa oman painonsa. Vastaus määrittää pitkälti sen, kuinka uskottava Eurooppa on tulevina vuosina sekä liittolaistensa että vastustajiensa silmissä.