Euroopan turvallisuuskeskustelu kääntyy yhä selvemmin omaan vastuuseen

Huoli Yhdysvaltain tulevasta roolista Euroopan turvallisuudessa on noussut yhdeksi ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeisistä kysymyksistä. Samalla keskustelu pakottaa Euroopan katsomaan peiliin: kyse ei ole vain siitä, mitä Washington tekee seuraavaksi, vaan siitä, kuinka nopeasti ja johdonmukaisesti Eurooppa kykenee vahvistamaan omaa toimintakykyään. Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa on jatkunut jo lähes neljä ja puoli vuotta, eikä turvallisuusympäristön kiristyminen näytä tilapäiseltä häiriöltä vaan pitkäaikaiselta muutokselta.

Kultaranta kokoaa turvallisuuspoliittisen tilannekuvan

Tasavallan presidentin isännöimät Kultaranta-keskustelut ovat vakiintuneet paikaksi, jossa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan ajankohtaisia kysymyksiä tarkastellaan laajemmassa kansainvälisessä kehyksessä. Tänä vuonna keskustelujen painopiste oli jälleen Euroopan turvallisuudessa, Ukrainan sodassa, Venäjän toiminnassa sekä siinä, miten läntinen yhteistyö kestää kasvavia paineita.

Kultarannan merkitys ei ole vain siinä, että saman pöydän ääreen kokoontuu päättäjiä, virkamiehiä, tutkijoita ja muita asiantuntijoita. Tärkeää on myös se, että keskustelut heijastavat usein sitä, millaiset kysymykset nousevat päätöksenteossa seuraavaksi vaikeimmiksi. Viime vuosina suurin kysymys on ollut Venäjän hyökkäyssodan seuraukset. Nyt sen rinnalle on noussut yhä selvemmin epävarmuus Yhdysvaltain sitoutumisesta Euroopan puolustukseen pitkällä aikavälillä.

Suomen kannalta asetelma on erityisen merkittävä. Nato-jäsenyys on ankkuroinut Suomen tiiviisti läntiseen puolustusjärjestelmään, mutta jäsenyys ei poista tarvetta omalle varautumiselle eikä eurooppalaiselle vastuunjaolle. Päinvastoin se lisää tarvetta ymmärtää, millaiseen liittokuntaan Suomi kuuluu ja millaisia muutoksia sen sisällä voi tapahtua.

Yhdysvaltain rooli ei ole pysyvä itsestäänselvyys

Yhdysvallat on ollut toisen maailmansodan jälkeisen Euroopan turvallisuusjärjestyksen keskeisin ulkopuolinen tukipilari. Sen sotilaallinen voima, ydinasepelote, tiedustelukyky ja poliittinen painoarvo ovat olleet ratkaisevia sekä kylmän sodan aikana että sen jälkeen. Myös Ukrainan tukemisessa Yhdysvaltain panos on ollut huomattava.

Samaan aikaan Yhdysvaltain sisäpolitiikka on muuttunut ailahtelevammaksi, ja maan strateginen huomio kohdistuu yhä voimakkaammin Aasian ja Tyynenmeren alueelle. Kiinan nousu, Lähi-idän kriisit, taloudelliset jännitteet ja sisäpoliittinen polarisaatio vaikuttavat siihen, kuinka paljon voimavaroja ja poliittista pääomaa Yhdysvallat on valmis käyttämään Euroopan turvallisuuteen.

Eurooppalaisessa keskustelussa tämä herättää helposti huolta ja turhautumista. Silti pelkkä huolestuneisuus ei ole politiikkaa. Jos Eurooppa kokee Yhdysvaltain sitoutumisen epävarmaksi, johtopäätöksen pitäisi olla selvä: Euroopan on rakennettava kykyä toimia myös tilanteissa, joissa Yhdysvaltain huomio, tuki tai poliittinen tahto ei ole entisellä tasolla.

Tämä ei tarkoita Yhdysvaltain merkityksen vähättelyä tai transatlanttisen suhteen hylkäämistä. Päinvastoin vahvempi Eurooppa olisi myös Yhdysvalloille uskottavampi kumppani. Liittolaisuuden perusta ei voi olla asetelma, jossa yksi osapuoli kantaa suhteettoman suuren taakan ja toinen jää odottamaan päätöksiä Atlantin takaa.

Euroopan oma puolustuskyky on poliittinen valinta

Euroopan turvallisuuskeskustelussa toistuu usein sama ristiriita. Uhkat tunnistetaan, mutta päätökset etenevät hitaasti. Puolustusmenoja on nostettu monessa maassa, mutta vuosikymmenten alhainen varautumisen taso ei korjaannu hetkessä. Ase- ja ampumatarviketuotantoa lisätään, mutta teollinen kapasiteetti, hankintaprosessit ja poliittinen päätöksenteko eivät aina vastaa sodan ajan kiireellisyyttä.

Ukrainan sota on osoittanut, että moderni sota kuluttaa valtavia määriä materiaalia. Ilmatorjunta, tykistöammukset, droonien torjunta, panssarikalusto, elektroninen sodankäynti ja huoltoketjut ovat nousseet ratkaisevaan asemaan. Euroopassa on pitkään uskottu siihen, että kriisit ovat rajattuja ja lyhyitä. Nyt on nähty, että pitkäkestoinen kulutussota Euroopan maaperällä ei ole historiallinen muisto vaan tämän hetken todellisuutta.

Puolustuskyvyn vahvistaminen ei ole vain rahakysymys, vaikka raha on välttämätön edellytys. Kyse on myös poliittisesta tahdosta, teollisesta suunnittelusta, sääntelyn sujuvoittamisesta ja kansalaisten hyväksynnästä. Demokraattisissa yhteiskunnissa puolustusmenojen kasvu kilpailee muiden julkisten menojen kanssa. Siksi päättäjien on perusteltava avoimesti, miksi turvallisuuteen panostaminen on edellytys myös hyvinvoinnin, talouden ja vakauden säilymiselle.

Euroopan unionilla on tässä oma roolinsa, mutta se ei korvaa Natoa eikä kansallista puolustusta. EU voi edistää yhteishankintoja, rahoitusta, teollista yhteistyötä ja kriisinkestävyyttä. Nato puolestaan muodostaa sotilaallisen puolustuksen ytimen. Kansallisella tasolla ratkaistaan, ovatko joukot, varastot, harjoittelu ja päätöksenteko riittävällä tasolla.

Ukraina on Euroopan turvallisuuden etulinjassa

Ukrainan sodan jatkuminen lähes neljän ja puolen vuoden ajan kertoo siitä, että Venäjä on valmis käyttämään pitkäkestoista väkivaltaa poliittisten tavoitteidensa ajamiseen. Sota ei koske vain Ukrainan alueellista koskemattomuutta, vaan koko Euroopan turvallisuusjärjestyksen periaatteita: saako valtio muuttaa rajoja voimalla, alistaa naapurinsa ja määrätä muiden maiden valinnoista.

Ukrainan tukeminen on siksi Euroopan oman turvallisuuden kannalta keskeistä. Jos Venäjä palkittaisiin hyökkäyksestään, viesti olisi vaarallinen koko maanosalle. Samalla on selvää, että tuki Ukrainalle vaatii pitkäjänteisyyttä. Yksittäiset apupaketit eivät riitä, jos kokonaisuus ei muodosta ennustettavaa ja kestävää linjaa.

Euroopan on kyettävä tarjoamaan Ukrainalle sotilaallista, taloudellista ja poliittista tukea tavalla, joka ei horju jokaisen vaalikauden, budjettiriihen tai kansainvälisen kriisin mukana. Tämä on vaikeaa, sillä sodan pitkittyessä myös kansalaisten huomio väsyy ja kustannukset tuntuvat konkreettisemmilta. Juuri siksi poliittinen johtajuus on ratkaisevaa.

Ukrainan tilanne vaikuttaa myös Suomen turvallisuuteen. Suomen pitkä raja Venäjän kanssa, Itämeren alueen merkitys ja pohjoisen ulottuvuuden strateginen painoarvo tekevät selväksi, ettei Suomi voi tarkastella sotaa etäisenä kriisinä. Suomen oma puolustusjärjestelmä, yleinen asevelvollisuus ja laaja kokonaisturvallisuuden ajattelu antavat vahvan perustan, mutta nekin edellyttävät jatkuvaa kehittämistä muuttuvassa ympäristössä.

Valittamisen sijaan tarvitaan toimeenpanoa

Eurooppalaisessa keskustelussa on helppo jäädä pohtimaan, mitä Yhdysvallat mahdollisesti tekee seuraavaksi. Tulevien hallintojen linja, kongressin päätökset ja amerikkalaisten äänestäjien mielialat vaikuttavat epäilemättä Euroopan turvallisuuteen. Silti Eurooppa ei voi rakentaa omaa tulevaisuuttaan pelkän odottamisen varaan.

Turhautuminen Yhdysvaltain epävarmuuteen kääntyy helposti tosiasiassa turhautumiseksi Euroopan omaan hitauteen. Jos Eurooppa haluaa tulla otetuksi vakavasti strategisena toimijana, sen on kyettävä tekemään päätöksiä nopeammin, sitoutumaan niihin pidemmäksi aikaa ja kantamaan suurempi osa turvallisuutensa kustannuksista.

Tämä merkitsee puolustusteollisuuden vahvistamista, varastojen täydentämistä, joukkojen valmiuden parantamista, kriittisen infrastruktuurin suojaamista ja yhteiskuntien kestävyyden lisäämistä. Se merkitsee myös sitä, että turvallisuuspolitiikkaa ei voi erottaa taloudesta, energiasta, teknologiasta, rajaturvallisuudesta tai informaatiovaikuttamisen torjunnasta.

Suomen näkökulmasta viesti on kaksijakoinen. Yhtäältä Suomi on monessa suhteessa varautumisen mallimaa, joka on pitänyt kiinni omasta puolustuksesta myös silloin, kun monet muut Euroopan maat leikkasivat. Toisaalta Suomen turvallisuus on entistä tiiviimmin sidoksissa muiden eurooppalaisten kykyyn toimia. Yksin ei riitä, että Suomi on valmis, jos Euroopan laajempi päätöksenteko jää jälkeen tapahtumista.

Uusi turvallisuuskausi vaatii aikuisuutta

Euroopan turvallisuuspolitiikassa on alkanut kausi, jossa vanhat oletukset eivät enää riitä. Yhdysvallat pysyy tärkeänä liittolaisena, mutta sen varaan ei voi rakentaa kaikkea. Venäjän toiminta on osoittanut, että sotilaallinen uhka Euroopassa on todellinen. Ukrainan sitkeys on osoittanut, että puolustustahto ja ulkoinen tuki voivat muuttaa sodan kulkua. Euroopan omat puutteet ovat puolestaan osoittaneet, että vauraus ei automaattisesti muutu toimintakyvyksi.

Kultaranta-keskustelujen kaltaiset tilaisuudet ovat hyödyllisiä, jos ne johtavat selkeämpään tilannekuvaan ja parempiin päätöksiin. Keskustelu Yhdysvaltain roolista on tarpeellista, mutta sen ei pidä jäädä huolen toistamiseksi. Todellinen kysymys kuuluu, mitä Eurooppa aikoo itse tehdä.

Aikuinen turvallisuuspolitiikka tunnistaa riippuvuudet, mutta ei alistu niiden vangiksi. Se pitää liittolaisuuksista kiinni, mutta vahvistaa samalla omaa selkärankaansa. Euroopan on lopetettava odottava asenne ja muutettava huoli teoiksi. Vasta silloin transatlanttinen suhde voi perustua tasapainoisempaan kumppanuuteen ja Eurooppa voi vastata uskottavasti siihen turvallisuusympäristöön, jossa se nyt elää.