Helsingin Hitas-järjestelmä joutui suurituloisten asuntokauppojen vuoksi jälleen kovan arvostelun kohteeksi

Helsingin Hitas-järjestelmä on noussut jälleen kiivaan julkisen keskustelun kohteeksi. Kohtuuhintaisen omistusasumisen edistämiseen luotu malli on vuosien varrella mahdollistanut asuntojen ostamisen markkinahintaa edullisemmin erityisesti alueilla, joilla vapaarahoitteisten asuntojen hinnat ovat nousseet voimakkaasti. Nyt huomio kohdistuu siihen, että hintasäädeltyjä asuntoja on päätynyt laajasti myös erittäin hyvätuloisille ja yhteiskunnallisesti vaikutusvaltaisille henkilöille.

Kyse ei ole yksittäisestä poikkeuksesta vaan laajemmasta rakenteellisesta kysymyksestä. Hitas-asuntojen omistajina on tunnistettu pörssiyhtiöiden johtoa, sijoitusmaailman toimijoita, järjestöjohtajia, entisiä ja nykyisiä poliittisia vaikuttajia, korkeita virkamiehiä, juristeja, lääkäreitä sekä julkisuudesta tunnettuja henkilöitä. Lista nostaa esiin kysymyksen siitä, onko järjestelmä palvellut tarkoitustaan vai onko se vuosien saatossa muuttunut eduksi, josta ovat hyötyneet myös ne, joilla olisi ollut varaa ostaa asunto vapailta markkinoilta.

Kohtuuhintaisuuden tavoite törmää varallisuuskysymykseen

Hitas-järjestelmän alkuperäinen ajatus oli yksinkertainen: Helsingissä haluttiin turvata mahdollisuus omistusasumiseen myös niille kotitalouksille, joille vapaarahoitteiset asunnot olisivat muuten liian kalliita. Mallissa kaupunki on luovuttanut tontteja ja säädellyt asuntojen enimmäishintoja. Näin ostohinnat ja myöhemmin jälleenmyyntihinnat ovat voineet jäädä alle alueen markkinatason.

Tavoite on ollut kaupunkipoliittisesti ymmärrettävä. Helsinki on kallis asuntomarkkina, jossa hyvien liikenneyhteyksien, palveluiden ja työpaikkojen läheisyys nostaa asuntojen arvoa. Ilman sääntelyä moni keskituloinen kotitalous voisi jäädä pysyvästi suosituimpien alueiden ulkopuolelle. Hitas on ollut yksi tapa hajauttaa omistusasumista eri puolille kaupunkia ja torjua yksipuolista aluekehitystä.

Ongelma syntyy siitä, että järjestelmä ei ole ollut samalla tavalla tarveharkintainen kuin monet muut asumisen tuet. Asuntojen ostaminen ei ole perustunut yksinomaan tuloihin tai varallisuuteen. Käytännössä myös suurituloiset ovat voineet osallistua Hitas-kauppaan, jos he ovat täyttäneet säännöt ja onnistuneet saamaan asunnon. Kun asunto sijaitsee arvostetulla alueella ja sen hinta on sääntelyn vuoksi markkinatasoa alempi, syntyy ostajalle merkittävä taloudellinen etu.

Tämä asetelma tekee keskustelusta poliittisesti ja moraalisesti vaikean. Jos hyvätuloinen henkilö ostaa sääntöjen mukaisesti edullisemman asunnon, kyse ei välttämättä ole sääntöjen rikkomisesta. Silti moni pitää lopputulosta epäoikeudenmukaisena, jos sama asunto olisi voinut auttaa sellaista kotitaloutta, jonka mahdollisuudet omistusasumiseen ovat aidosti rajalliset.

Omistajalista kuvaa järjestelmän laajaa vetovoimaa

Julkisuuteen nousseet tiedot osoittavat, että hintasäädeltyjen asuntojen omistajina on hyvin monenlaisia yhteiskunnan hyväosaisia ryhmiä. Mukana on yritysjohtoa, pääomasijoittajia, ammattijärjestöjen johtajia, entisiä ministereitä, kansanedustajia, lääkäreitä, asianajajia ja turvallisuusviranomaisten korkeaa johtoa. Lisäksi joukossa on henkilöitä, jotka ovat tulleet tunnetuiksi julkisista tehtävistä tai näkyvästä asemastaan suomalaisessa yhteiskunnassa.

Tämä kertoo ennen kaikkea Hitas-asuntojen houkuttelevuudesta. Kun asunnon hinta on säädelty ja sijainti voi olla erittäin haluttu, ostajan näkökulmasta kyse on poikkeuksellisen kiinnostavasta mahdollisuudesta. Erityisesti Helsingin kalliilla alueilla sääntelyn tuoma hintaero voi olla huomattava. Siksi järjestelmä on kiinnostanut myös sellaisia ostajia, joiden taloudellinen asema on jo ennestään vahva.

Laaja omistajajoukko osoittaa myös, että järjestelmä on ollut pitkään tunnettu ja vakiintunut osa Helsingin asuntomarkkinoita. Hitas ei ole marginaalinen tukimuoto, vaan se on vaikuttanut konkreettisesti tuhansien asuntojen hinnoitteluun, omistukseen ja jälleenmyyntiin. Kun järjestelmä on ollut olemassa vuosikymmeniä, sen piiriin on ehtinyt tulla monia eri sukupolvia ja erilaisia kotitalouksia.

Keskustelua kiristää se, että asuntojen omistaminen on Suomessa keskeinen tapa kartuttaa varallisuutta. Jos osa ostajista saa mahdollisuuden hankkia asunnon alennettuun hintaan alueelta, jolla asuntojen arvot ovat muuten korkeita, etu voi olla merkittävä myös pitkällä aikavälillä. Vaikka jälleenmyyntiä säädellään, asuntoon sitoutunut hyöty voi näkyä asumiskustannuksissa, varallisuusasemassa ja mahdollisuudessa asua muuten kalliilla alueella.

Säännöt ja oikeudenmukaisuus eivät aina kohtaa

Hitas-keskustelun ytimessä on ero laillisuuden ja koetun oikeudenmukaisuuden välillä. Asunnon ostaminen sääntöjen puitteissa ei sinänsä osoita väärinkäytöstä. Silti järjestelmä voi tuottaa lopputuloksia, joita suuri osa kansalaisista pitää ristiriitaisina sen alkuperäisen tarkoituksen kanssa.

Kohtuuhintainen asuminen mielletään usein tueksi niille, joiden tulot tai varallisuus eivät riitä vapaarahoitteiseen asumiseen. Jos samaan järjestelmään pääsevät mukaan henkilöt, joilla on suuret tulot, vahva varallisuus tai merkittävä yhteiskunnallinen asema, järjestelmän hyväksyttävyys heikkenee. Luottamus asumispolitiikkaan perustuu siihen, että julkisesti ohjattu etu kohdistuu ymmärrettävästi ja perustellusti.

Hitas ei kuitenkaan ole ollut pelkkä sosiaalinen tukijärjestelmä. Sen tavoitteisiin on kuulunut myös kaupunkirakenteen monipuolistaminen ja hintojen hillitseminen. Tästä näkökulmasta asuntojen ostajien tulotaso ei ole ollut ainoa ratkaiseva tekijä. Kaupunki on halunnut luoda asuntoja, joiden hinnat eivät määräydy täysin markkinoiden mukaan. Kun tätä tavoitetta ei ole sidottu tiukkaan tarveharkintaan, lopputulos on ollut väistämättä sekava.

Kysymys kuuluu, olisiko järjestelmän pitänyt jo alun perin rajata paremmin pois ne ostajat, jotka eivät tarvitse hintasäädeltyä asuntoa taloudellisista syistä. Tulorajat, varallisuusrajat tai omistusasumista koskevat tiukemmat ehdot olisivat voineet muuttaa järjestelmän luonnetta. Toisaalta ne olisivat lisänneet hallinnollista työtä ja voineet tehdä mallista jäykemmän.

Helsingin asuntomarkkinoiden paine näkyy taustalla

Hitas-asuntojen ympärillä käytävä keskustelu ei ole irrallinen Helsingin laajemmasta asuntotilanteesta. Pääkaupungissa asuntojen hinnat ovat pitkällä aikavälillä nousseet erityisesti alueilla, joilla on hyvät palvelut, joukkoliikenne ja lyhyt matka keskustaan. Vaikka markkinat ovat ajoittain viilentyneet, asumisen kalleus on yhä keskeinen huoli monelle kotitaloudelle.

Kun tavallisen palkansaajan mahdollisuudet ostaa asunto Helsingistä heikkenevät, kaikki hintasäädellyt ratkaisut joutuvat erityisen tarkkaan tarkasteluun. Jokainen edullisempi asunto nähdään rajallisena resurssina. Jos tällainen resurssi päätyy hyvätuloiselle, se voi herättää voimakasta ärtymystä riippumatta siitä, onko kauppa tehty sääntöjen mukaan.

Samalla on huomattava, että Helsingin asuntopulaa ei ratkaista yksittäisellä järjestelmällä. Kohtuuhintaisuuteen vaikuttavat tonttipolitiikka, rakentamisen määrä, korkotaso, kaavoitus, rakennuskustannukset ja muuttoliike. Hitas on ollut yksi työkalu muiden joukossa, mutta siihen on kohdistunut poikkeuksellisen paljon odotuksia. Kun odotukset ovat suuret, myös pettymys järjestelmän epäkohtiin korostuu.

Helsingin kannalta kysymys on myös kaupungin uskottavuudesta. Jos kaupunki perustelee hintasääntelyä kohtuuhintaisuudella, sen on pystyttävä osoittamaan, että järjestelmä tuottaa kohtuullisena pidettäviä tuloksia. Muuten riskinä on, että asukkaiden luottamus heikkenee ja koko sääntely nähdään etuoikeutettujen keinona saada lisähyötyä.

Poliitikoilla on edessään vaikea arviointi

Hitas-järjestelmän tulevaisuudesta on keskusteltu Helsingissä pitkään. Mallia on arvosteltu monimutkaisuudesta, epäselvistä kannustimista ja siitä, että se ei välttämättä kohdista hyötyjä oikeudenmukaisesti. Samalla sen puolustajat ovat korostaneet, että ilman hintasääntelyä yhä harvemmalla olisi mahdollisuus omistaa asunto hyviltä alueilta.

Uudet tiedot omistajista lisäävät painetta arvioida järjestelmää uudelleen. Päätöksentekijöiden on punnittava, pitäisikö vastaavissa malleissa jatkossa käyttää tiukempaa tarveharkintaa, muuttaa jälleenmyyntiehtoja tai luopua hintasääntelystä kokonaan. Jokaisella vaihtoehdolla on seurauksia. Liian tiukat ehdot voivat vähentää kiinnostusta ja vaikeuttaa rakentamista, mutta liian löysät ehdot voivat ohjata etuja väärille ryhmille.

Keskustelu ei koske vain yksittäisten henkilöiden asunto-omistuksia. Se koskee laajempaa periaatetta siitä, miten julkinen valta käyttää maata, sääntelyä ja taloudellisia etuja asumisen ohjaamiseen. Jos tavoitteena on tukea kohtuuhintaista asumista, järjestelmän on kestettävä myös julkinen tarkastelu. Läpinäkyvyys, selkeät säännöt ja ymmärrettävä kohdentuminen ovat välttämättömiä, jotta asuntopolitiikka koetaan oikeutetuksi.

Hitas-kohu osoittaa, että vanhatkin järjestelmät voivat nousta uudelleen arvioitaviksi, kun niiden todelliset vaikutukset tulevat näkyviin. Helsingissä asumisen hinta pysyy todennäköisesti poliittisen keskustelun kärjessä myös tulevina vuosina. Siksi kysymys kohtuuhintaisuudesta ei katoa, vaikka yksittäistä järjestelmää muutettaisiin. Ratkaisevaa on, pystytäänkö tulevaisuudessa rakentamaan malli, joka tukee aidosti niitä kotitalouksia, joille apu on tarkoitettu, ja samalla säilyttää luottamuksen kaupungin päätöksentekoon.