Hovioikeus ei löytänyt näyttöä terrorismista Kankaanpään jutussa

Hovioikeus ei ole löytänyt riittävää näyttöä terrorismista Kankaanpään jutussa, jossa kahta noin kolmekymppistä miestä syytettiin muun muassa kouluttautumisesta terrorismirikoksen tekemistä varten. Ratkaisu on merkittävä, sillä terrorismirikoksiin liittyvät syytteet ovat Suomessa poikkeuksellisia ja niissä oikeudellinen arviointi kohdistuu usein paitsi tekoihin myös niiden tarkoitukseen, valmisteluun ja mahdolliseen aatteelliseen taustaan. Hovioikeuden johtopäätös merkitsee, ettei asiassa esitetty näyttö riittänyt osoittamaan rikoslain edellyttämää terroristista tarkoitusta tai sitä, että miehet olisivat kouluttautuneet nimenomaan terrorismirikoksen tekemistä varten.

Harvinainen rikoskokonaisuus eteni hovioikeuden arvioitavaksi

Kankaanpään rikoskokonaisuus on herättänyt laajaa huomiota, koska terrorismirikoksia koskevat asiat ovat suomalaisissa tuomioistuimissa harvinaisia. Jo syytteiden luonne teki tapauksesta poikkeuksellisen: kahta noin kolmekymppistä miestä syytettiin muun muassa kouluttautumisesta terrorismirikoksen tekemistä varten. Tällaisessa syytteessä ei arvioida ainoastaan yksittäistä konkreettista tekoa, vaan myös sitä, mihin tarkoitukseen väitetty kouluttautuminen on tapahtunut ja onko yhteys mahdolliseen terrorismirikokseen näytetty toteen.

Terrorismirikoksiin liittyvä oikeudenkäynti on vaativa sekä syyttäjälle että puolustukselle. Syyttäjän on kyettävä näyttämään rikoksen tunnusmerkistö toteen rikosprosessin edellyttämällä varmuudella. Puolustuksen tehtävänä puolestaan on kyseenalaistaa näyttöä, sen tulkintaa ja sitä, voidaanko yksittäisistä havainnoista tehdä syytteessä väitettyjä johtopäätöksiä.

Hovioikeuden arviointi kohdistui siihen, täyttyivätkö lain edellytykset. Terrorismirikoksissa keskeistä on usein niin sanottu terroristinen tarkoitus. Pelkkä radikaali ajattelu, väkivaltainen puhe, aseisiin liittyvä kiinnostus tai epäilyttäväksi koettu toiminta ei sellaisenaan riitä, jos asiassa ei pystytä näyttämään rikoslain vaatimaa yhteyttä terrorismirikoksen valmisteluun tai tekemiseen. Oikeudessa merkitystä on sillä, mitä voidaan näyttää toteen, ei vain sillä, miltä toiminta ulospäin vaikuttaa.

Näyttökynnys korostuu vakavissa syytteissä

Hovioikeuden ratkaisu muistuttaa siitä, että rikosoikeudessa vakava syyte edellyttää vahvaa näyttöä. Mitä raskaammasta rikosnimikkeestä on kyse, sitä suurempi merkitys on sillä, että tunnusmerkistön jokainen olennainen osa pystytään osoittamaan luotettavasti. Terrorismirikoksen kohdalla tämä tarkoittaa käytännössä sekä toiminnan että sen tarkoituksen tarkkaa arviointia.

Kouluttautuminen terrorismirikoksen tekemistä varten on rikosnimikkeenä erityinen. Se voi liittyä esimerkiksi taitojen hankkimiseen, harjoitteluun tai muuhun valmistautumiseen, mutta ratkaisevaa on, onko toiminta tapahtunut rikoslaissa tarkoitetussa tarkoituksessa. Jos näyttö osoittaa vain yleistä varautumista, harrastuneisuutta, väkivaltafantasioita tai muuta moitittavaa mutta tunnusmerkistöön nähden epäselvää käyttäytymistä, tuomioistuin ei voi täyttää puuttuvia osia oletuksilla.

Rikosprosessissa syytetyn syyllisyydestä ei saa jäädä varteenotettavaa epäilyä. Tämä periaate on keskeinen oikeusturvan kannalta. Sen tarkoituksena ei ole vähätellä vakavia epäilyjä, vaan varmistaa, että rikosoikeudellinen vastuu perustuu todistettuihin seikkoihin. Erityisesti terrorismirikoksissa julkinen paine voi olla suuri, mutta tuomioistuimen tehtävä on arvioida näyttöä lain, ei yleisen mielialan perusteella.

Hovioikeuden ratkaisu ei välttämättä tarkoita, että jutussa arvioitu toiminta olisi ollut yhdentekevää tai yhteiskunnallisesti merkityksetöntä. Se tarkoittaa, ettei terrorismirikoksen tunnusmerkistöä katsottu näytetyksi. Oikeudellinen ero on tärkeä: rikosoikeudessa teko voidaan kokea huolestuttavaksi, mutta se ei silti täytä tietyn vakavan rikosnimikkeen vaatimuksia.

Terrorismirikosten arviointi on Suomessa poikkeuksellista

Suomessa terrorismirikoksia koskeva oikeuskäytäntö on verrattain vähäistä. Siksi jokainen tuomioistuimissa käsiteltävä tapaus saa erityistä painoarvoa. Ratkaisut tarkentavat sitä, miten rikoslain pykäliä sovelletaan käytännössä ja millaista näyttöä tuomioistuimet pitävät riittävänä.

Terrorismirikosten sääntelyssä pyritään ehkäisemään vakavaa väkivaltaa ja yhteiskuntaa horjuttavia tekoja jo ennen kuin vahinkoa tapahtuu. Siksi lainsäädäntö ulottuu myös valmisteluun, kouluttautumiseen ja erilaisiin tukitoimiin. Samalla tämä ennakoiva luonne tekee oikeudellisesta arvioinnista vaikeaa. Tuomioistuimen on erotettava rikosoikeudellisesti rangaistava valmistelu sellaisesta toiminnasta, joka voi olla arveluttavaa mutta ei täytä rikoksen tunnusmerkistöä.

Oikeusjärjestelmän näkökulmasta kyse on tasapainosta. Yhteiskunnalla on tarve puuttua vakaviin uhkiin ajoissa, mutta samalla yksilöiden perusoikeudet ja rikosprosessin takeet on turvattava. Ajatuksia, mielipiteitä tai ideologisia suuntauksia ei voida rangaista sellaisenaan, vaikka ne olisivat vastenmielisiä tai jyrkkiä. Rangaistavuus edellyttää lain tarkoittamaa tekoa, valmistelua tai muuta konkreettista menettelyä sekä näyttöä sen tarkoituksesta.

Kankaanpään jutun kaltaisissa tapauksissa aineisto voi sisältää monenlaisia osia: viestintää, esineitä, harjoittelua, taustatietoja ja tulkintoja henkilöiden yhteyksistä tai tavoitteista. Oikeudellinen kysymys ei kuitenkaan ratkea yksittäisellä havainnolla, vaan kokonaisarviolla. Hovioikeuden tehtävänä oli punnita, muodostuuko näistä osista lain vaatima näyttö terrorismista.

Ratkaisu vaikuttaa keskusteluun turvallisuudesta ja oikeusturvasta

Hovioikeuden johtopäätös tulee todennäköisesti vaikuttamaan laajempaan keskusteluun siitä, miten viranomaiset, syyttäjät ja tuomioistuimet käsittelevät vakaviin väkivaltauhkiin liittyviä epäilyjä. Terrorismirikosten kohdalla odotukset voivat olla ristiriitaisia. Osa yleisöstä odottaa viranomaisilta mahdollisimman varhaista puuttumista, kun taas oikeusvaltion periaatteet edellyttävät, että rikosoikeudellinen vastuu perustuu täsmälliseen lakiin ja riittävään näyttöön.

Turvallisuusviranomaisten näkökulmasta epäilyttävien ilmiöiden seuraaminen ja mahdollisiin uhkiin puuttuminen on keskeistä. Tuomioistuinvaiheessa kysymys kuitenkin muuttuu: kyse ei ole enää pelkästä riskinarvioinnista, vaan siitä, voidaanko henkilöt tuomita tietystä rikoksesta. Tämä ero on olennainen. Viranomaiset voivat pitää jotakin toimintaa huolestuttavana, mutta tuomioistuimen on arvioitava asia rikoslain tunnusmerkistöjen ja todistelun perusteella.

Ratkaisu voi myös ohjata tulevia rikosprosesseja. Se korostaa sitä, että terrorismirikoksia koskevissa syytteissä tarvitaan selkeä ja johdonmukainen näyttö rikoksen tarkoituksesta. Pelkkä kokonaiskuvan herättämä epäilys ei riitä, jos sen keskeisiä osia ei pystytä todistamaan.

Samalla on mahdollista, että ratkaisu herättää kysymyksiä lainsäädännön soveltamisesta. Jos yhteiskunnassa katsotaan, ettei nykyinen sääntely vastaa kaikkia turvallisuuteen liittyviä huolia, keskustelu voi siirtyä lainsäätäjän suuntaan. Tuomioistuimen tehtävä ei kuitenkaan ole laajentaa rikosvastuuta tulkinnalla, vaan soveltaa voimassa olevaa lakia.

Oikeusprosessin merkitys ulottuu yksittäistä juttua laajemmalle

Kankaanpään jutun terrorismiarviointi on osa laajempaa oikeudellista ja yhteiskunnallista kokonaisuutta. Se osoittaa, miten vaikeaa on vetää raja uhkaavan, radikaalin tai epäilyttävän toiminnan ja rikosoikeudellisesti rangaistavan terrorismin välille. Tämä raja ei voi perustua mielikuviin, vaan sen on perustuttava lakiin ja näyttöön.

Hovioikeuden ratkaisu ei poista sitä, että viranomaiset seuraavat väkivaltaiseen ekstremismiin ja yhteiskunnan turvallisuuteen liittyviä ilmiöitä. Se kuitenkin muistuttaa, että rikostuomion edellytykset ovat korkeammat kuin turvallisuushuolen kynnys. Tämä on oikeusvaltion kannalta välttämätöntä, vaikka se voi vakavissa ja tunteita herättävissä asioissa tuntua vaikealta.

Yksittäisten syytettyjen kannalta ratkaisu on merkittävä, koska terrorismirikoksiin liittyvä leima on poikkeuksellisen raskas. Tällaiset syytteet vaikuttavat ihmisten asemaan jo ennen lopullista tuomiota. Siksi tuomioistuimen perusteltu ja huolellinen näyttöarvio on tärkeä sekä syytettyjen oikeusturvan että yleisen luottamuksen kannalta.

Yhteiskunnan kannalta päätös korostaa sitä, että vakaviinkin rikosepäilyihin vastataan oikeusprosessin keinoin. Se tarkoittaa tutkintaa, syyteharkintaa, julkista oikeudenkäyntiä ja riippumattoman tuomioistuimen ratkaisua. Lopputulos voi olla odotusten vastainen tai keskustelua herättävä, mutta järjestelmän uskottavuus rakentuu juuri siihen, että tuomio annetaan näytön eikä oletusten perusteella.

Kokonaisuutena hovioikeuden ratkaisu jää tärkeäksi esimerkiksi siitä, miten suomalainen oikeusjärjestelmä käsittelee terrorismirikoksiin liittyviä väitteitä. Se vahvistaa peruslähtökohdan: vakava rikosnimike edellyttää vakavaa näyttöä. Kun sellaista näyttöä ei katsota olevan, tuomioistuimen on päädyttävä siihen, ettei syyte tältä osin menesty.