Iäkkäiden hoiva maksaa Suomessa vuosittain miljardeja euroja, mutta rahoituksen kasvusta huolimatta palvelujen saatavuus vaihtelee voimakkaasti asuinpaikan ja tulotason mukaan. Terveystaloustieteen professori Paulus Torkki nostaa esiin kysymyksen, jota Suomessa on vältelty pitkään: mitä yhteiskunnan pitäisi ylipäätään maksaa iäkkäiden hoivasta, ja mikä jää ihmisen tai perheen omalle vastuulle. Hänen mukaansa Suomen olisi aika seurata esimerkiksi Saksan mallia, jossa vastuunjako on kirjattu selkeästi lainsäädäntöön jo vuosia sitten.
Hoivamenot kasvavat nopeammin kuin väestö vanhenee
Suomen väestörakenne muuttuu tavalla, joka näkyy suoraan hoivapalvelujen kysynnässä. Yli 75-vuotiaiden määrä kasvaa vuosi vuodelta, ja samalla kasvaa myös se joukko ihmisiä, jotka tarvitsevat apua arjessa selviytymiseen joko kotona tai ympärivuorokautisessa hoivassa. Kuntien ja hyvinvointialueiden budjeteissa iäkkäiden palvelut muodostavat jo nyt yhden suurimmista menoeristä, ja kasvu jatkuu, kun suuret ikäluokat siirtyvät yhä enemmän hoivan tarvitsijoiksi.
Kustannusten kasvu ei kuitenkaan ole suoraviivaista. Hoivan hinta nousee paitsi asiakasmäärän myös hoidon vaativuuden vuoksi. Yhä useampi iäkäs tarvitsee samanaikaisesti apua moneen eri vaivaan, mikä tekee palveluista kalliimpia tuottaa. Samaan aikaan henkilöstöstä on pulaa, mikä nostaa palkkakustannuksia ja pakottaa hyvinvointialueita kilpailemaan samasta rajallisesta työvoimasta. Tämä yhdistelmä – kasvava kysyntä, vaativampi hoidontarve ja niukka henkilöstö – on johtanut siihen, että hoivan kustannukset ovat nousseet monilla alueilla nopeammin kuin rahoitus on kasvanut.
Professori Torkki huomauttaa, että pelkkä rahan lisääminen järjestelmään ei ratkaise ongelmaa, jos samalla ei täsmennetä, mihin rahaa käytetään ja millä perusteilla palveluja myönnetään. Ilman selkeitä rajauksia rahoitus valuu helposti sinne, missä on eniten resursseja ja osaamista vaatia palveluja, eikä sinne, missä tarve on suurin.
Palvelujen saatavuus vaihtelee alueittain
Yksi keskeisimmistä ongelmista suomalaisessa hoivajärjestelmässä on se, että samanlaisessa tilanteessa oleva iäkäs ihminen voi saada hyvin erilaista kohtelua riippuen siitä, missä päin maata hän asuu. Joillakin hyvinvointialueilla kotihoitoa myönnetään herkemmin ja laajemmin, kun taas toisilla alueilla kynnys palvelujen saamiseen on korkeampi ja odotusajat pidempiä. Sama koskee ympärivuorokautista hoivaa: paikkoja on tarjolla eri tahtiin, ja jonotusajat vaihtelevat alueiden välillä huomattavasti.
Epätasa-arvo ei rajoitu pelkästään maantieteeseen. Myös perheen tilanteella ja taloudellisilla resursseilla on merkitystä siihen, millaista hoivaa iäkäs ihminen tosiasiassa saa. Hyvin toimeentulevat perheet voivat täydentää julkista hoivaa ostamalla yksityisiä palveluja, kun taas pienituloisemmat joutuvat usein tyytymään siihen, mitä julkinen järjestelmä pystyy tarjoamaan. Tämä on synnyttänyt tilanteen, jossa virallisesti kaikilla on samat oikeudet, mutta käytännössä toteutuvat palvelut poikkeavat toisistaan merkittävästi.
Torkin mukaan tämä epätasa-arvo ei johdu pahasta tahdosta tai osaamattomuudesta, vaan siitä, että Suomessa ei ole koskaan selkeästi määritelty, mikä on se palvelutaso, johon jokaisella iäkkäällä on oikeus riippumatta asuinpaikasta tai varallisuudesta. Kun tätä perustasoa ei ole kirjattu selkeästi, päätökset jäävät helposti yksittäisten virkailijoiden, budjettien ja paikallisten käytäntöjen varaan.
Saksan malli esimerkkinä selkeästä vastuunjaosta
Saksassa hoivapalvelujen rahoitus ja vastuunjako on järjestetty tavalla, joka poikkeaa merkittävästi suomalaisesta käytännöstä. Maassa on jo pitkään ollut käytössä erillinen hoivavakuutus, joka määrittelee tarkasti, mitä palveluja yhteiskunta rahoittaa ja missä laajuudessa. Kansalaiselle ja hänen perheelleen jää samalla selvä käsitys siitä, mikä osa hoivasta katetaan yhteisistä varoista ja mikä jää omalle vastuulle, esimerkiksi omaisten tuen tai yksityisesti hankittujen lisäpalvelujen kautta.
Tällainen malli ei tarkoita, että Saksassa hoiva olisi ilmaista tai että kaikki tarpeet täyttyisivät ongelmitta. Sen sijaan kyse on siitä, että rajat ja odotukset on tehty näkyviksi etukäteen. Kun palveluvalikoima ja sen rajat on kirjattu selkeästi, sekä palveluntuottajat että asiakkaat tietävät, mihin voi luottaa ja mistä pitää itse huolehtia. Tämä vähentää epätietoisuutta ja tekee järjestelmästä ennustettavamman sekä rahoittajan että käyttäjän näkökulmasta.
Torkki näkee tässä juuri sen, mikä Suomesta puuttuu. Suomalaisessa järjestelmässä palveluvalikoima on muotoutunut vuosien varrella monien uudistusten, lakimuutosten ja paikallisten päätösten summana, ilman että kokonaisuutta olisi koskaan tarkasteltu yhtenäisesti. Tuloksena on järjestelmä, jossa periaatteet ovat epäselviä ja jossa samankaltaiset tarpeet voivat johtaa hyvin erilaisiin ratkaisuihin riippuen siitä, kuka päätöksen tekee ja millä alueella.
Mitä palveluvalikoiman rajaaminen tarkoittaisi käytännössä
Palveluvalikoiman rajaaminen ei professori Torkin mukaan tarkoita hoivan heikentämistä, vaan pikemminkin sen tekemistä läpinäkyvämmäksi ja oikeudenmukaisemmaksi. Kun määritellään selkeästi, mitkä palvelut kuuluvat julkisen vastuun piiriin ja missä laajuudessa, jokainen iäkäs ihminen tietäisi asuinpaikastaan riippumatta, mihin hänellä on oikeus. Tämä vähentäisi myös tilannekohtaista harkintaa, joka nykyisin johtaa helposti alueellisiin ja yksilöllisiin eroihin.
Käytännössä tämä vaatisi valtakunnallista keskustelua siitä, mitkä hoivan osa-alueet ovat perustason palveluja ja mitkä voidaan jättää täydentävien, mahdollisesti maksullisten palvelujen varaan. Kyse voisi olla esimerkiksi siitä, kuinka usein kotihoitoa myönnetään, millä kriteereillä ympärivuorokautiseen hoivaan pääsee, tai missä laajuudessa omaishoitoa tuetaan taloudellisesti. Tällaiset rajaukset vaativat poliittista rohkeutta, sillä ne tarkoittavat väistämättä sen myöntämistä, että kaikkea ei voida tarjota kaikille rajattomasti.
Samalla rajaus voisi selkeyttää myös hyvinvointialueiden taloudenpitoa. Kun palveluvalikoima ja sen rajat on määritelty etukäteen, budjetointi ja resurssien kohdentaminen helpottuvat, koska alueet tietävät tarkemmin, mihin niiden on varauduttava. Tämä voisi vähentää myös sitä epävarmuutta, joka nykyisin syntyy, kun palvelutarve ja käytettävissä olevat resurssit eivät kohtaa selkeiden sääntöjen puuttuessa.
Muutos vaatisi laajaa yhteiskunnallista keskustelua
Vaikka professori Torkin esittämä ajatus palveluvalikoiman rajaamisesta kuulostaa teknisesti selkeältä ratkaisulta, sen toteuttaminen olisi poliittisesti ja yhteiskunnallisesti vaativa hanke. Suomalaisessa keskustelussa hoivapalveluista puhutaan usein tunteisiin vetoavasti, ja ehdotukset rajata tai priorisoida palveluja herättävät helposti huolta siitä, jäävätkö heikoimmassa asemassa olevat ilman tarvitsemaansa apua. Tämän vuoksi minkä tahansa uudistuksen olisi tapahduttava avoimen ja laajan keskustelun kautta, johon osallistuisivat niin päättäjät, asiantuntijat kuin iäkkäät itse ja heidän omaisensa.
Toisaalta nykyisen epäselvyyden jatkuminen ei myöskään ole ilmaista. Kun palveluvalikoimaa ei ole määritelty, järjestelmä altistuu jatkuvalle epätasa-arvolle ja tehottomuudelle, jossa resursseja käytetään epäjohdonmukaisesti eri puolilla maata. Pitkällä aikavälillä tämä voi heikentää luottamusta koko hoivajärjestelmään, jos kansalaiset kokevat, että heidän saamansa palvelu riippuu enemmän sattumasta kuin selkeistä periaatteista.
Suomen väestön ikääntyessä paine löytää kestävä ja oikeudenmukainen ratkaisu hoivan rahoitukseen ja järjestämiseen vain kasvaa. Professori Torkin esiin nostama vertailu Saksan malliin tarjoaa yhden suunnan, johon keskustelua voitaisiin viedä: kohti järjestelmää, jossa vastuunjako yhteiskunnan ja yksilön välillä on selkeä, ennakoitava ja sama riippumatta siitä, missä päin Suomea iäkäs ihminen sattuu asumaan. Se, ottaako Suomi tämän askeleen lähivuosina, riippuu viime kädessä siitä, löytyykö poliittista tahtoa käydä keskustelu, jota on tähän asti vältelty.
Ladataan kommentteja...