Iranin ydinohjelman valvonta vaikeutui iskujen jälkeen

Yhdysvaltojen ja Israelin tekemät iskut Iranin ydinohjelmaan ovat muuttaneet Lähi-idän turvallisuustilannetta tavalla, jonka seurauksia on vaikea arvioida nopeasti. Vaikka iskujen tavoitteena oli heikentää Iranin kykyä edistää ydinohjelmaansa, niiden jälkeinen tilanne voi olla valvonnan kannalta aiempaa hankalampi. Keskeinen ongelma on, että vahingoittuneiden laitosten, siirrettyjen materiaalien ja poliittisen vastakkainasettelun keskellä ulkopuolisten tarkastajien mahdollisuudet muodostaa tarkka kuva ydinohjelman tilasta ovat kaventuneet.

Tilanne on herättänyt kysymyksen siitä, syntyikö sotilaallisilla toimilla uusi ongelma juuri siihen kohtaan, jota niillä pyrittiin ratkaisemaan. Iranin ydinohjelman etenemistä on pitkään pyritty rajoittamaan sopimuksilla, tarkastuksilla, pakotteilla ja diplomaattisella painostuksella. Kun asetelmaan lisätään pommitukset, seurauksena ei välttämättä ole selkeämpi tai turvallisempi kokonaisuus, vaan epävarmempi toimintaympäristö, jossa tiedon saaminen vaikeutuu ja epäluottamus syvenee.

Iskujen jälkeinen tilanne on aiempaa epäselvempi

Iranin ydinohjelman valvonta on perustunut siihen, että kansainvälisillä tarkastajilla on ollut jonkinlainen pääsy laitoksiin, mittaustietoihin ja materiaaleihin. Vaikka valvonta ei ole ollut täydellistä ja siihen on liittynyt toistuvia kiistoja, järjestelmä on tarjonnut kanavan, jonka kautta ulkopuoliset toimijat ovat voineet arvioida ohjelman laajuutta ja etenemistä.

Pommitusten jälkeen tämä perusasetelma on muuttunut. Jos laitoksia on vaurioitunut, osa laitteista tuhoutunut tai materiaaleja siirretty ennen iskuja tai niiden jälkeen, kokonaiskuvan rakentaminen vaikeutuu. Tarkastajien on tällöin arvioitava paitsi näkyviä vahinkoja myös sitä, mitä on mahdollisesti jäänyt havaitsematta. Juuri tällainen epävarmuus on ydinasevalvonnassa erityisen ongelmallista, koska pienetkin tiedolliset aukot voivat muuttua poliittisesti suuriksi kysymyksiksi.

Iranin kannalta iskut voivat vahvistaa käsitystä siitä, ettei sen turvallisuutta voida taata kansainvälisillä sopimuksilla tai neuvotteluilla. Tällainen johtopäätös voi lisätä halua suojata ohjelmaa entistä tiukemmin ulkopuoliselta valvonnalta. Samalla iskuja perustelleet maat voivat katsoa, että Iranin toiminta vaatii entistä kovempaa painostusta. Näin syntyy kierre, jossa molemmat osapuolet perustelevat toimiaan toistensa epäluotettavuudella.

Valvonnan vaikeutuminen lisää väärintulkintojen riskiä

Ydinohjelmien kohdalla tieto on turvallisuuspolitiikan keskeisin valuutta. Jos tieto puuttuu, päätöksentekijät joutuvat nojaamaan arvioihin, oletuksiin ja pahimman vaihtoehdon skenaarioihin. Tämä voi lisätä virhearvioiden riskiä etenkin tilanteessa, jossa alueellinen jännite on jo valmiiksi korkea.

Jos Iranin ydinohjelman todellisesta tilasta ei saada luotettavaa kuvaa, eri pääkaupungeissa voidaan päätyä hyvin erilaisiin johtopäätöksiin. Yksi osapuoli voi arvioida ohjelman hidastuneen merkittävästi, toinen taas katsoa, että Iran on siirtänyt toimintansa entistä salaisempiin tiloihin. Kolmas voi tulkita epäselvyyden merkiksi siitä, että uusi sotilaallinen toimi on välttämätön. Tällaisessa ympäristössä varovaisuus ei aina voita, vaikka se olisi pitkän aikavälin vakauden kannalta järkevin vaihtoehto.

Valvonnan vaikeutuminen vaikuttaa myös diplomatiaan. Neuvottelut edellyttävät yhteistä käsitystä ainakin perusasioista: missä ohjelma on, mitä materiaaleja on olemassa ja millaisia rajoituksia voidaan valvoa. Jos nämä lähtötiedot hämärtyvät, myös sopimusratkaisujen rakentaminen muuttuu työläämmäksi. Osapuolet voivat kiistellä ensin siitä, mitä on tapahtunut, ennen kuin ne pääsevät keskustelemaan siitä, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä.

Trumpin linja korosti voimaa, mutta seuraukset voivat olla pitkäkestoisia

Yhdysvaltojen politiikassa Iranin ydinohjelma on ollut vuosia yksi vaikeimmista ulkopoliittisista kysymyksistä. Donald Trumpin kaudella painopiste siirtyi pois aiemmasta sopimusperusteisesta lähestymistavasta ja kohti kovempaa painostusta. Ajatuksena oli, että Iran saataisiin muuttamaan toimintaansa taloudellisen, poliittisen ja sotilaallisen paineen avulla.

Tällaisen linjan vahvuutena pidetään sen selkeyttä: se viestii vastapuolelle, että tietyillä toimilla on seurauksia. Heikkoutena on kuitenkin se, että paine ei välttämättä johda haluttuun lopputulokseen, jos vastapuoli kokee myöntymisen uhkaavan omaa turvallisuuttaan tai poliittista uskottavuuttaan. Iranin kaltaisessa järjestelmässä ulkoinen isku voi myös vahvistaa kovemman linjan kannattajia, jotka katsovat, että lännen kanssa tehtäviin sopimuksiin ei voi luottaa.

Nyt esiin nouseva ongelma liittyy juuri tähän. Jos sotilaallinen toiminta heikentää valvontaa, se voi tehdä ydinohjelmasta strategisesti vaarallisemman, vaikka osa sen infrastruktuurista olisi kärsinyt vahinkoja. Ydinmateriaalien, osaamisen ja teknisen kokemuksen hävittäminen on huomattavasti vaikeampaa kuin yksittäisten rakennusten tai laitteistojen tuhoaminen. Siksi iskujen todellista vaikutusta ei voida mitata pelkästään vaurioituneiden kohteiden määrällä.

Iran voi käyttää epävarmuutta neuvotteluvaltinaan

Iranilla on useita mahdollisia tapoja vastata muuttuneeseen tilanteeseen. Se voi pyrkiä rajoittamaan tarkastuksia, viivyttämään yhteistyötä tai vaatia poliittisia myönnytyksiä ennen valvonnan palauttamista. Se voi myös korostaa, että iskujen jälkeen turvallisuusolosuhteet ovat muuttuneet, eikä aiempi valvontamalli enää sellaisenaan kelpaa.

Tällainen toiminta ei välttämättä tarkoita, että Iran olisi tehnyt päätöksen ydinaseen hankkimisesta. Se voi kuitenkin tarkoittaa, että maa käyttää valvonnan epäselvyyttä keinona vahvistaa neuvotteluasemaansa. Mitä vähemmän ulkopuoliset tietävät, sitä suurempi paine niillä voi olla tarjota Iranille kannustimia avoimuuden lisäämiseksi.

Samalla epävarmuuden varaan rakentuva strategia on riskialtis myös Iranille. Se voi lisätä vastatoimien todennäköisyyttä ja syventää maan eristäytymistä. Jos kansainvälinen yhteisö tulkitsee Iranin pimittävän olennaista tietoa, pakotteiden purkaminen tai diplomaattisen ratkaisun löytäminen vaikeutuu. Pahimmillaan valvonnan katkeaminen voi johtaa tilanteeseen, jossa eri osapuolet valmistautuvat kriisiin, jonka todellisesta luonteesta ei ole yhteistä käsitystä.

Alueellinen jännite voi kasvaa nopeasti

Iranin ydinohjelma ei ole irrallinen tekninen kysymys, vaan osa laajempaa Lähi-idän valtapolitiikkaa. Israel pitää Iranin mahdollista ydinasekykyä vakavana uhkana, ja Yhdysvallat on pitkään sitoutunut Israelin turvallisuuden tukemiseen. Iran puolestaan katsoo olevansa alueella monien vihamielisten toimijoiden ympäröimä ja perustelee turvallisuusratkaisujaan tällä asetelmalla.

Kun ydinohjelman valvonta vaikeutuu, myös alueelliset liittolaisuudet ja vastakkainasettelut aktivoituvat herkemmin. Persianlahden maat seuraavat tilannetta huolestuneina, koska kriisi voisi heijastua öljynkuljetuksiin, energiakustannuksiin ja alueen vakauteen. Myös Euroopalle tilanne on merkittävä, sillä uusi kriisi Lähi-idässä voi lisätä taloudellista epävarmuutta ja vaikeuttaa jo valmiiksi monimutkaista turvallisuuspoliittista ympäristöä.

Erityisen ongelmallista on se, että sotilaalliset toimet voivat luoda paineen uusiin sotilaallisiin toimiin. Jos ensimmäisten iskujen vaikutuksista ei saada varmuutta, voi syntyä vaatimus täydentävistä iskuista. Tällainen ajattelu voi kuitenkin johtaa asteittaiseen laajenemiseen, jossa jokainen uusi toimi lisää seuraavan toimen todennäköisyyttä.

Diplomatialle jää yhä tila, mutta se kapenee

Vaikka tilanne on vaikea, diplomaattiset vaihtoehdot eivät ole kadonneet. Valvonnan palauttaminen edes osittain olisi keskeinen askel jännitteiden hallinnassa. Se edellyttäisi käytännön järjestelyjä tarkastajien pääsystä, tiedonvaihdosta ja mahdollisesti siitä, miten vaurioituneita kohteita käsitellään turvallisesti.

Neuvotteluissa tarvittaisiin myös poliittinen kehys, jossa kaikki osapuolet voivat väittää turvanneensa keskeiset etunsa. Iranille tämä voisi tarkoittaa takeita siitä, ettei valvonnan lisääminen johda uusiin iskuihin. Yhdysvalloille ja Israelille se voisi tarkoittaa riittävää varmuutta siitä, ettei ydinohjelma etene kohti aseellista käyttöä. Tällaisen tasapainon löytäminen on vaikeaa, mutta ilman sitä epävarmuus jää pysyväksi osaksi kriisiä.

Aika ei välttämättä työskentele vakauden hyväksi. Mitä pidempään valvonta on puutteellista, sitä enemmän syntyy arvailuja, epäilyjä ja poliittisia paineita. Siksi lähiviikkojen ja -kuukausien ratkaisut voivat olla ratkaisevia sen kannalta, jääkö iskujen jälkeinen tilanne väliaikaiseksi häiriöksi vai muuttuuko se pysyväksi uudeksi todellisuudeksi.

Uusi ongelma on luottamuksen puute

Iranin ydinohjelman ympärillä on aina ollut epäluottamusta, mutta iskujen jälkeen se on saanut uuden muodon. Nyt kyse ei ole vain siitä, mitä Iran tekee, vaan myös siitä, kuinka paljon kukaan voi enää tietää varmasti. Tämä tekee tilanteesta erityisen vaikean: sotilaallinen paine voi hidastaa teknistä kehitystä, mutta samalla se voi heikentää läpinäkyvyyttä, jota kriisin hallinta edellyttäisi.

Turvallisuuspolitiikassa tällaiset ristiriidat ovat tavallisia, mutta ydinohjelmien kohdalla niiden seuraukset voivat olla poikkeuksellisen vakavia. Jos tavoitteena on estää ydinaseiden leviäminen, pelkkä voiman käyttö ei riitä. Tarvitaan myös valvontaa, tietoa ja kanavia, joiden kautta epäselvyyksiä voidaan purkaa ennen kuin ne muuttuvat kriiseiksi.

Siksi iskujen jälkeinen asetelma näyttää synkältä. Toiveikkuutta vähentää se, että jokaisella osapuolella on nyt entistä vahvempi syy epäillä muiden tarkoitusperiä. Iran voi kokea tulleensa petetyksi ja uhatuksi. Israel voi katsoa, että uhka ei ole poistunut. Yhdysvalloissa voidaan arvioida, että kovaa linjaa on jatkettava, koska perääntyminen näyttäisi heikkoudelta.

Lopputulos on tilanne, jossa alkuperäinen tavoite – Iranin ydinohjelman hallitseminen – on entistä vaikeampi saavuttaa. Jos valvonta ei palaudu ja diplomatia jää sivuraiteelle, Lähi-idän turvallisuustilanne voi ajautua pitkään epävarmuuden kauteen. Siinä kaudessa suurin vaara ei ole vain se, mitä tiedetään tapahtuneen, vaan se, mitä ei enää pystytä luotettavasti näkemään.