Ismo Haapala kuuluu joukkoon suomalaisia, jotka lähestyvät tuntemattomia ihmisiä julkisilla paikoilla. Kohtaaminen alkaa usein arkisesti: vaihdetaan muutama sana säästä, kiireestä tai päivän kulusta. Vasta hetken päästä selviää, että keskustelun taustalla on hengellinen tarkoitus. Moni ohikulkija suhtautuu tilanteeseen varauksella tai torjuu sen heti. Silti Haapala ja sadat muut jatkavat työtään, koska he pitävät sitä itselleen tärkeänä kutsumuksena.
Kadulla alkava keskustelu jakaa mielipiteitä
Suomalaisessa katukuvassa tuntemattoman ihmisen pysäyttäminen on herkkä tilanne. Julkisessa tilassa liikutaan usein omissa ajatuksissa, kuulokkeet korvilla tai kiireessä seuraavaan paikkaan. Siksi lyhytkin pysäytys voi tuntua tungettelevalta, vaikka lähestyjä olisi kohtelias ja rauhallinen.
Hengellisistä asioista keskustelemaan pyrkivät ihmiset ovat monille tuttu näky kaupunkien keskustoissa, toreilla ja tapahtumien läheisyydessä. He eivät välttämättä kanna suuria kylttejä tai puhu kovaan ääneen. Usein toiminta on päinvastoin hiljaista ja henkilökohtaista. Tarkoituksena on avata keskustelu yhden ihmisen kanssa kerrallaan.
Tapa herättää voimakkaita tunteita, koska uskonto koetaan Suomessa laajasti yksityiseksi asiaksi. Moni pitää vakaumusta niin henkilökohtaisena, ettei halua käsitellä sitä tuntemattoman kanssa kadulla. Toiset taas kokevat, että juuri julkinen tila mahdollistaa avoimen keskustelun myös elämän suurista kysymyksistä.
Haapalan kaltaiset vapaaehtoiset joutuvat kohtaamaan tämän ristiriidan toistuvasti. Yksi ihminen pysähtyy pitkäksi aikaa, toinen väistää katseen ja jatkaa matkaa, kolmas sanoo suoraan, ettei aihe kiinnosta. Joissain tilanteissa palaute on tylyä. Hengellisestä vapaaehtoistyöstä kertovat ovat kuulleet myös kommentteja, joissa kehotetaan menemään töihin.
Taustalla henkilökohtainen kokemus
Ismo Haapalan motiivi liittyy hänen omaan elämänkokemukseensa. Hänelle on tapahtunut jotain sellaista, jonka kuvaaminen ulkopuoliselle on vaikeaa. Tällaisissa kertomuksissa kyse ei yleensä ole yksittäisestä tempauksesta tai hetken innostuksesta, vaan kokemuksesta, joka muuttaa ihmisen käsitystä elämästä, vastuusta ja siitä, mitä toisille ihmisille haluaa välittää.
Hengellisessä vapaaehtoistyössä henkilökohtainen kokemus on usein keskeinen liikkeelle paneva voima. Ihminen kokee saaneensa apua, suunnan tai rauhan, jota hän ei halua pitää vain omana tietonaan. Samalla hän joutuu sovittamaan yhteen oman vakaumuksensa ja toisten oikeuden olla kuulematta siitä.
Tämä tekee kadulla tapahtuvasta kohtaamisesta erityisen vaativan. Lähestyjän on oltava valmis torjuntaan, mutta myös kunnioitettava sitä. Jos ohikulkija ei halua keskustella, keskustelun on päätyttävä siihen. Vapaaehtoistyön uskottavuus nojaa pitkälti siihen, että lähestyminen pysyy vapaaehtoisena molemmille osapuolille.
Haapalan kohdalla ratkaisevaa näyttää olevan ajatus siitä, että viestiä ei voi jättää vain seurakuntien seinien sisäpuolelle. Jos ihmiset eivät tule kuulemaan hengellisistä asioista, jotkut kokevat tehtäväkseen mennä sinne, missä ihmiset liikkuvat. Tällainen ajattelu ei ole Suomessa uusi ilmiö, mutta se näkyy nykyään monin eri tavoin.
Satojen suomalaisten näkymätön vapaaehtoistyö
Kaduilla tapahtuva hengellinen kohtaamistyö on vain pieni osa laajempaa vapaaehtoisuuden kenttää. Mukana voi olla seurakuntien jäseniä, erilaisten kristillisten yhteisöjen vapaaehtoisia tai yksittäisiä ihmisiä, jotka toimivat oman vakaumuksensa pohjalta. Heidän määränsä ei näy samalla tavalla kuin järjestöjen jäsenluvuissa tai virallisissa tilastoissa, mutta toiminta koskettaa arjessa monia kaupunkilaisia.
Vapaaehtoiset valmistautuvat tehtävään eri tavoin. Osa harjoittelee keskustelun avaamista, osa liikkuu pareittain ja osa toimii tapahtumissa, joissa ihmisten kohtaaminen on luontevampaa. Joillekin tärkeintä on tarjota mahdollisuutta rukoukseen tai keskusteluun, toisille jakaa tietoa yhteisön toiminnasta. Yhteistä on ajatus siitä, että kohtaaminen voi alkaa hyvin pienestä hetkestä.
Samalla toiminta vaatii henkistä kestävyyttä. Kadulla keskustelun aloittava ihminen altistuu jatkuvasti torjutuksi tulemiselle. Hän ei voi tietää, onko vastaantulija kiireinen, väsynyt, vihainen, kiinnostunut vai valmis keskustelemaan syvällisesti. Jokainen lähestyminen sisältää epävarmuuden.
Tämä epävarmuus selittää osaltaan sen, miksi tehtävä on ulkopuoliselle vaikeasti hahmotettava. Se ei ole palkkatyötä tavanomaisessa mielessä, eikä sitä tehdä aina näkyvien tulosten vuoksi. Päivän aikana voi syntyä useita lyhyitä keskusteluja, joista yksikään ei johda pidempään yhteyteen. Silti vapaaehtoiselle yksikin rauhallinen kohtaaminen voi riittää perusteeksi jatkaa.
Miksi aihe ärsyttää niin monia
Ärsytys ei synny pelkästään uskonnosta. Se liittyy myös siihen, miten julkista tilaa käytetään. Kaupunkien keskustoissa ihmiset kohtaavat mainontaa, varainhankintaa, poliittista kampanjointia, kerjäämistä, myyntipuheita ja erilaisia tempauksia. Moni on oppinut kulkemaan nopeasti ohi, koska jokainen pysähdys voi merkitä uutta pyyntöä, kysymystä tai vaikuttamisyritystä.
Kun tähän ympäristöön tuodaan hengellinen keskustelu, reaktiot voivat olla erityisen vahvoja. Uskonto koskettaa maailmankuvaa, perhehistoriaa, kriisejä, pettymyksiä ja toiveita. Joillekin se tuo mieleen lohdun, toisille painostuksen. Siksi sama kysymys voi yhdelle olla ystävällinen avaus ja toiselle epämiellyttävä tunkeutuminen yksityiselle alueelle.
Suomessa on myös vahva pidättyvyyden kulttuuri. Tuntemattomalle ei tavallisesti kerrota nopeasti omista murheista, vakaumuksesta tai elämän suunnasta. Kun joku kadulla kysyy tällaisista asioista, tilanne voi tuntua rikkovan arkisen etäisyyden sääntöjä.
Vapaaehtoisten kannalta tämä tarkoittaa, että hyvä tarkoitus ei yksin riitä. Ratkaisevaa on tapa. Rauhallinen ääni, lyhyt avaus, selvä mahdollisuus kieltäytyä ja toisen kiireen huomioiminen vaikuttavat siihen, jääkö kohtaamisesta neutraali vai kielteinen tunne. Kaduilla toimivat ihmiset joutuvat opettelemaan sosiaalista herkkyyttä jatkuvasti.
Kohtaamisen rajat ovat ratkaisevia
Kadulla pysäyttäminen ei ole laitonta, kun se tehdään asiallisesti eikä häiritsevästi. Silti eettiset rajat ovat kapeat. Ohikulkijan ei pidä joutua selittelemään, miksi hän ei halua keskustella. Yksi kieltäytyminen riittää. Jos keskustelun avannut jatkaa painostamista, toiminta muuttuu nopeasti vastenmieliseksi.
Tämä raja on tärkeä myös vapaaehtoisten itsensä kannalta. Jos kohtaaminen koetaan tyrkyttämiseksi, viesti jää helposti toissijaiseksi ja mieleen jää vain epämiellyttävä tunne. Siksi monet korostavat kuuntelemista enemmän kuin puhumista. Jos ihminen pysähtyy, keskustelu voi edetä hänen ehdoillaan. Jos hän jatkaa matkaa, sekin on hyväksyttävä.
Hengellisessä katutyössä on parhaimmillaan kyse kahden ihmisen kohtaamisesta, ei yksisuuntaisesta puheesta. Keskustelu voi käsitellä huolia, yksinäisyyttä, arjen kuormitusta tai elämän merkitystä. Tällaiset aiheet eivät kuulu vain uskonnollisiin yhteisöihin, vaan ovat osa monen ihmisen jokapäiväistä kokemusta.
Samalla on selvää, ettei katu ole kaikille oikea paikka käsitellä niitä. Siksi vapaaehtoistyön onnistumista ei voi mitata vain pysäytettyjen ihmisten määrällä. Vähintään yhtä tärkeää on se, kuinka moni sai jatkaa matkaansa rauhassa.
Ilmiö kertoo myös yksinäisyydestä ja tarpeesta tulla kuulluksi
Vaikka suuri osa ohikulkijoista torjuu keskustelun, osa pysähtyy. Se kertoo jotakin nykyisestä arjesta. Monella ihmisellä on tarve puhua, mutta sopivia tilanteita on vähän. Kaupungissa voi olla jatkuvasti ihmisten ympäröimänä ja silti kokea, ettei kukaan oikeasti kysy, mitä kuuluu.
Tässä kohdassa Haapalan ja muiden vapaaehtoisten tehtävä saa toisenlaisen merkityksen. He eivät kohtaa vain ihmisiä, joille haluavat kertoa omasta vakaumuksestaan, vaan myös ihmisiä, jotka voivat kaivata kuuntelijaa. Kaikki pysähtyneet eivät jaa samaa maailmankuvaa, eikä heidän tarvitsekaan. Jos keskustelu pysyy kunnioittavana, se voi silti olla merkityksellinen.
Ilmiötä voi tarkastella myös laajemmin kansalaisyhteiskunnan näkökulmasta. Suomessa toimii suuri määrä ihmisiä, jotka käyttävät vapaa-aikaansa toisten kohtaamiseen ilman palkkaa. Osa tekee sitä urheiluseuroissa, osa kriisipuhelimissa, osa ruokajakelussa ja osa hengellisessä työssä kaduilla. Kaikki nämä muodot eivät sovi kaikille, mutta ne kertovat halusta osallistua yhteiseen elämään.
Kadulla tuntemattomia pysäyttävä vapaaehtoinen liikkuu kuitenkin erityisen näkyvällä ja alttiilla alueella. Hänen tehtävänsä voi ärsyttää, herättää epäluuloa ja aiheuttaa torjuntaa. Samalla se voi synnyttää keskustelun, jota toinen ihminen ei olisi muuten käynyt kenenkään kanssa.
Hiljainen työ jatkuu torjunnasta huolimatta
Ismo Haapalan tarina kuvaa ilmiötä, jossa henkilökohtainen vakaumus muuttuu julkiseksi toiminnaksi. Hän ja monet muut astuvat kadulle tietäen, että suurin osa ihmisistä ei pysähdy. Osa suhtautuu huvittuneesti, osa välinpitämättömästi ja osa ärtyneesti. Silti he palaavat uudelleen, koska pitävät tehtäväänsä tärkeänä.
Tämä ei poista ohikulkijan oikeutta kieltäytyä eikä velvoita ketään kuuntelemaan. Julkisessa tilassa kohtaamisen pitää perustua vapaaehtoisuuteen, kohteliaisuuteen ja rajojen kunnioittamiseen. Kun nämä ehdot täyttyvät, lyhyt keskustelu voi olla osa avointa yhteiskuntaa, jossa erilaiset näkemykset näkyvät myös arjessa.
Haapalan kohdalla kyse ei ole vain tuntemattomien pysäyttämisestä, vaan yrityksestä välittää eteenpäin jotakin, minkä hän kokee itse muuttaneen elämäänsä. Sen sanoittaminen voi olla vaikeaa, jopa mahdotonta tehdä tyhjentävästi lehtijutussa. Kadulla hän yrittää tehdä sen kasvokkain, yksi ihminen kerrallaan.
Suomalaisille ohikulkijoille tilanne jää edelleen tutuksi ja ristiriitaiseksi. Joku kiertää kaukaa, toinen sanoo lyhyesti ei, kolmas pysähtyy hetkeksi. Näissä pienissä kohtaamisissa näkyy laajempi jännite yksityisyyden, vakaumuksen ja julkisen keskustelun välillä. Se tekee ilmiöstä arkisen, mutta samalla yhteiskunnallisesti kiinnostavan.
Ladataan kommentteja...