Kansallisarkiston hankkima, miljoonan euron arvoinen Venäjään liittyvä aineistokokonaisuus on osoittautunut tutkijoille huomattavasti hankalammin saavutettavaksi kuin alun perin oli tarkoitus. Aineistoa saa nykyisin tarkastella ainoastaan niin sanotuissa valvotuissa olosuhteissa, ja rajoitukselle merkitty päättymisajankohta on vuosi 9999 – käytännössä aikaraja, jota ei ole olemassa. Tilanne herättää kysymyksiä siitä, miten julkisin varoin hankittu aineisto ja lain Kansallisarkistolle asettama tutkimuksen edistämisen tehtävä sovitetaan yhteen, kun samaan aikaan aineiston käyttöä on kiristetty huomattavasti alkuperäisiä sopimusehtoja ankarammaksi.
Miljoonan euron hankinta ja sen taustat
Kansallisarkisto on viime vuosina panostanut merkittävästi Venäjään liittyvän arkistoaineiston hankkimiseen ja tallentamiseen. Hankinnan kokonaisarvoksi on kerrottu noin miljoona euroa, mikä on arkistoalan mittakaavassa poikkeuksellisen suuri summa yksittäiselle aineistokokonaisuudelle. Tällaiset hankinnat tehdään tyypillisesti tilanteessa, jossa aineiston uskotaan olevan tutkimuksellisesti ainutlaatuista ja jossa on riski, ettei vastaavaa materiaalia ole enää myöhemmin saatavilla. Venäjän ja Suomen suhteiden historiaan, hallintoon tai yhteiskunnalliseen kehitykseen liittyvä aineisto voi olla arvokasta niin historiantutkimukselle, turvallisuuspoliittiselle tutkimukselle kuin laajemmalle yhteiskunnalliselle ymmärrykselle Venäjästä.
Julkisin varoin tehtyihin hankintoihin liittyy kuitenkin aina odotus siitä, että aineisto päätyy lopulta yhteiskunnan ja tutkijoiden käyttöön mahdollisimman avoimesti. Arkistolaitoksen keskeinen tehtävä on juuri tämä: turvata aineiston säilyminen ja samalla mahdollistaa sen hyödyntäminen tutkimuksessa, opetuksessa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa. Kun hankinnan hintalappu on merkittävä, kasvavat myös odotukset siitä, että sijoitus todella palvelee tarkoitustaan eli tutkimuksen edistämistä.
Mitä valvotut olosuhteet tarkoittavat käytännössä
Aineiston käyttöoikeuksia koskevassa päätöksessä on päädytty ratkaisuun, jonka mukaan materiaalia saa tarkastella vain valvotuissa olosuhteissa. Käytännössä tämä tarkoittaa yleensä sitä, että tutkija ei voi saada aineistoa vapaasti kopioitavaksi tai vietäväksi omaan käyttöönsä, vaan aineistoon tutustuminen tapahtuu erikseen määritellyssä tilassa, mahdollisesti arkiston henkilökunnan läsnä ollessa tai muutoin tarkasti rajatuin ehdoin. Tällaisia menettelyjä käytetään tavallisesti aineistoille, joihin liittyy erityisen arkaluonteista tietoa, kansainvälisiä sopimusvelvoitteita tai turvallisuusnäkökohtia.
Ongelmalliseksi tilanteen tekee kuitenkin se, että rajoitukset on kerrottu olevan tiukempia kuin mitä alkuperäisissä hankintasopimuksissa tai niihin liittyvissä käyttöehdoissa on sovittu. Jos aineiston hankintavaiheessa on sovittu tietynlaisesta, esimerkiksi tutkijoille suunnatusta käyttöoikeudesta, mutta myöhemmin käyttöä on kiristetty huomattavasti tiukemmaksi, kyse on merkittävästä muutoksesta alkuperäiseen asetelmaan nähden. Tällainen jälkikäteinen tiukennus voi johtua monista syistä – esimerkiksi aineiston sisällön tarkemmasta arvioinnista, turvallisuusviranomaisten kannanotoista tai varovaisuusperiaatteen soveltamisesta tilanteessa, jossa Venäjään liittyvän aineiston käsittelyyn liittyy yleisemminkin kasvanutta herkkyyttä. Julkisesti ei kuitenkaan ole avattu tarkemmin, mikä yksittäinen syy on johtanut juuri tähän ratkaisuun.
Rajoitus ilman selkeää aikarajaa
Eräs tilanteen erikoisimmista piirteistä on se, että käyttörajoitukselle merkitty päättymisajankohta on vuosi 9999. Arkistohallinnossa tällaista merkintää käytetään usein teknisenä ratkaisuna silloin, kun järjestelmään on pakko syöttää jokin päättymispäivä, mutta tosiasiassa rajoitukselle ei ole asetettu mitään todellista aikarajaa. Käytännön vaikutus on kuitenkin sama riippumatta siitä, onko kyse tietoteknisestä käytännöstä vai tietoisesta valinnasta: aineiston käyttöä koskeva rajoitus on voimassa toistaiseksi, eikä sille ole näköpiirissä päättymisajankohtaa.
Tutkimuksen näkökulmasta tämä on merkittävä ero verrattuna tilanteeseen, jossa rajoitukselle olisi asetettu esimerkiksi kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden määräaika, jonka jälkeen aineisto vapautuisi laajempaan käyttöön. Ilman selkeää aikarajaa tutkijat eivät voi suunnitella pitkäjänteisesti, milloin aineistoon pääsee käsiksi nykyistä vapaammin. Tämä koskettaa erityisesti sellaista tutkimusta, joka vaatii aineiston systemaattista läpikäyntiä, vertailua muihin lähteisiin tai laajaa aineistopohjaista analyysia – töitä, joita on vaikea tehdä, jos aineistoon pääsee käsiksi vain rajatusti ja valvotusti.
Tutkimuksen edistämisen tehtävä ja rajoitusten ristiriita
Kansallisarkiston toimintaa ohjaava lainsäädäntö määrittelee arkistolaitoksen keskeiseksi tehtäväksi muun muassa tutkimuksen edistämisen. Tämä tarkoittaa, että arkiston tulisi lähtökohtaisesti pyrkiä siihen, että sen hallussa oleva aineisto on tutkijoiden hyödynnettävissä mahdollisimman kattavasti, tietysti ottaen huomioon tietosuojaan, turvallisuuteen ja muihin lakisääteisiin velvoitteisiin liittyvät rajoitukset. Kun samaan aikaan merkittävällä summalla hankitun aineiston käyttöä rajoitetaan tiukemmin kuin alun perin oli tarkoitus, syntyy jännite lain kirjaaman tehtävän ja käytännön toiminnan välille.
Tällaiset tilanteet eivät ole arkistoalalla täysin harvinaisia, sillä aineiston sisällön arviointi voi jatkua vielä hankinnan jälkeenkin, ja käyttöoikeuksia voidaan joutua tarkistamaan uuden tiedon valossa. Erityisesti Venäjään liittyvässä aineistossa voi olla kyse esimerkiksi tietojen alkuperästä, aineiston hankintatavasta tai sen sisältämistä henkilötiedoista, jotka edellyttävät tavanomaista tiukempaa harkintaa. On kuitenkin syytä huomata, ettei julkisuudessa ole esitetty yksityiskohtaista selvitystä siitä, mihin konkreettisiin perusteisiin nykyinen, sopimusehtoja tiukempi rajoitus nojaa. Tämä avoimuuden puute on itsessään omiaan herättämään kysymyksiä, vaikka taustalla olisikin perusteltuja syitä.
Mitä tilanteesta voi seurata jatkossa
Aineiston käyttöoikeuksia koskevat kiistat ratkeavat arkistoalalla tyypillisesti joko hallinnollisin päätöksin, jatkoneuvotteluin aineiston alkuperäisten osapuolten kanssa tai tarvittaessa muutoksenhaun kautta. Koska kyse on julkisin varoin tehdystä hankinnasta, aiheeseen liittyy myös laajempi yhteiskunnallinen intressi: veronmaksajien rahoilla hankitun aineiston tulisi lähtökohtaisesti palvella mahdollisimman laajasti tutkimusta ja yhteiskunnallista tietämystä, ei jäädä vaikeasti saavutettavaksi poikkeustapaukseksi arkiston kokoelmiin.
On myös mahdollista, että rajoituksia tullaan myöhemmin tarkentamaan tai lieventämään, mikäli aineiston sisältöön liittyvät epävarmuustekijät selkiytyvät tai mikäli asiasta käydään uusia neuvotteluja. Toistaiseksi tilanne kuitenkin jättää tutkijat odottamaan: aineisto on olemassa, se on hankittu merkittävällä julkisella panostuksella, mutta sen todellinen hyödyntäminen tutkimuksessa on käytännössä jäissä niin kauan kuin valvotut olosuhteet ja määrittelemätön aikaraja ovat voimassa. Kysymys siitä, miten arkistolaitoksen lakisääteinen tehtävä tutkimuksen edistäjänä toteutuu tässä yksittäistapauksessa, jää siis toistaiseksi avoimeksi.
Ladataan kommentteja...