Nasaretin Jeesus on yhä peili, johon eri aikakaudet katsovat

Nasaretin Jeesus on länsimaisen kulttuurin vaikutusvaltaisimpia hahmoja, mutta samalla yksi vaikeimmin yksiselitteisesti määriteltävistä. Häneen on vuosisatojen aikana liitetty teologisia, poliittisia ja kulttuurisia odotuksia, jotka ovat muuttuneet aikojen mukana. Milloin Jeesus on nähty taivaallisena hallitsijana, milloin köyhien puolustajana, milloin moraalisena opettajana tai yhteiskunnallisena uudistajana. Laaja teologinen tarkastelu kristinuskon alkuhahmosta avaa, kuinka monikerroksinen kuva Nasaretin miehestä on syntynyt historian, uskon, tutkimuksen ja kulttuurin risteyksessä.

Historiallinen henkilö ja uskon kohde

Jeesuksesta puhuttaessa liikutaan aina kahdella tasolla. Yhtäällä on historiallinen Jeesus, ensimmäisen vuosisadan juutalainen opettaja, joka eli Rooman valtakunnan alaisessa Palestiinassa ja jonka toiminta kytkeytyi aikansa uskonnolliseen, yhteiskunnalliseen ja poliittiseen ympäristöön. Toisaalla on kristillisen uskon Kristus, jonka merkitys rakentuu ylösnousemususkon, kirkon opetuksen ja vuosisatojen teologisen ajattelun varaan.

Näitä kahta tasoa ei ole helppo erottaa toisistaan. Varhaisimmatkin Jeesuksesta kertovat tekstit ovat syntyneet uskovien yhteisöjen piirissä. Ne eivät ole nykyaikaisen historiankirjoituksen neutraaleja elämäkertoja, vaan kertomuksia, joissa tapahtumat, muistot ja tulkinta kulkevat rinnakkain. Juuri siksi Jeesus on ollut tutkimukselle haastava kohde: mitä voidaan päätellä historiallisesta henkilöstä, kun käytettävissä olevat lähteet ovat samalla uskonnollisia todistuksia?

Moderni raamatuntutkimus on pyrkinyt erottamaan myöhemmät tulkintakerrokset siitä, mitä Jeesuksen elämästä ja opetuksesta voidaan kohtuudella pitää historiallisesti todennäköisenä. Yleisesti hyväksyttyihin lähtökohtiin kuuluu, että Jeesus oli juutalainen, hän toimi Galileassa ja Juudeassa, keräsi seuraajia, julisti Jumalan valtakunnan läheisyyttä, käytti vertauksia opetuksessaan ja joutui ristiriitaan aikansa vallanpitäjien kanssa. Hänen kuolemansa ristillä oli Rooman käyttämä rangaistus, joka viittasi vakavaan poliittiseen tai järjestykselliseen uhkaan.

Silti tutkimuksen varovaisuus jättää paljon avoimeksi. Jeesuksen persoonan, motiivien ja itsetietoisuuden tarkka kuvaaminen jää väistämättä tulkinnanvaraiseksi. Tästä avoimuudesta on tullut myös yksi syy siihen, miksi Jeesus on voitu eri aikoina hahmottaa niin monella tavalla.

Jokainen aikakausi on muovannut oman Jeesuksensa

Jeesus-kuvat eivät ole syntyneet tyhjiössä. Ne ovat heijastaneet aikakausien kysymyksiä, pelkoja ja ihanteita. Antiikin kirkolle keskeistä oli määritellä, miten Jeesuksessa yhdistyvät jumaluus ja ihmisyys. Varhaiset kirkolliskokoukset muotoilivat käsitteitä, joilla pyrittiin torjumaan ristiriitaisia näkemyksiä ja rakentamaan yhteistä oppia. Jeesus oli sekä todellinen ihminen että todellinen Jumala, ei vain hurskas opettaja eikä myöskään ihmisruumiiseen pukeutunut jumalallinen hahmo vailla todellista inhimillisyyttä.

Keskiajalla korostuivat toisenlaiset piirteet. Jeesus näyttäytyi kärsivänä Vapahtajana, jonka ristinkuolema oli hartauden ja hengellisen samaistumisen keskus. Kuvataiteessa, liturgiassa ja kansanhurskaudessa kärsimyshistoria sai vahvan aseman. Myös kuninkaallinen Kristus oli läsnä: taivaallinen hallitsija, jonka valta ylitti maalliset valtakunnat.

Uskonpuhdistuksen jälkeen Jeesuksen merkitystä luettiin uudelleen armon, uskon ja Raamatun arvovallan kautta. Valistuksen aikana puolestaan alettiin korostaa järjen, moraalin ja historian kysymyksiä. Jeesuksesta tuli monille ennen kaikkea eettinen opettaja, jonka sanoma voitiin erottaa kirkollisista dogmeista. Tämä muutos avasi tien modernille tutkimukselle, mutta samalla se loi uusia yksinkertaistuksia.

Viime vuosisatoina Jeesus on saanut yhä uusia kasvoja. Hänestä on tehty pasifisti, sosialisti, vallankumouksellinen, yksilönvapauden puolustaja, perinteisten arvojen takaaja ja vastakulttuurin hahmo. Nämä tulkinnat eivät aina ole vailla perusteita, sillä Jeesuksen opetuksissa on aineksia, jotka haastavat sekä uskonnollista tekopyhyyttä että yhteiskunnallista kovuutta. Ongelma syntyy, kun jokin yksittäinen piirre nostetaan kokonaisuuden tilalle.

Toiveiden ja kiistojen keskushahmo

Jeesuksen poikkeuksellinen asema johtuu osin siitä, että häneen voidaan samaan aikaan liittää sekä henkilökohtaisia että yhteiskunnallisia odotuksia. Hän on lohduttaja surussa, tuomari vääryyden edessä, opettaja arjen ratkaisuissa ja merkki toisenlaisesta maailmasta. Tällainen hahmo on altis myös omimiselle.

Kun yhteiskunnallinen ilmapiiri muuttuu, Jeesuksesta haetaan tukea omille arvoille. Konservatiivisessa tulkinnassa painottuvat perinne, moraalinen järjestys ja hengellinen auktoriteetti. Radikaalimmassa tulkinnassa esiin nostetaan köyhien, sairaiden ja syrjittyjen kohtaaminen sekä ankara kritiikki tekopyhyyttä ja valtaa kohtaan. Molemmilla näkökulmilla on kosketuspintaa evankeliumien kertomuksiin, mutta kumpikaan ei yksin tyhjennä niiden sisältöä.

Jeesuksen toiminnassa yhdistyvät piirteet, joita on vaikea sijoittaa nykypäivän poliittiselle kartalle. Hän ei ollut moderni puoluepoliitikko eikä yhteiskuntaohjelman laatija. Hänen puheensa Jumalan valtakunnasta oli uskonnollista, mutta sillä oli väistämättä myös sosiaalisia seurauksia. Se haastoi kuulijoita arvioimaan omaisuutta, valtaa, anteeksiantoa, lähimmäisyyttä ja oikeudenmukaisuutta uudesta näkökulmasta.

Siksi Jeesuksen selittäminen pelkäksi vasemmistolaiseksi kapinalliseksi tai pelkäksi hengelliseksi auktoriteetiksi kaventaa kuvaa. Hänen opetuksensa sisältää aineksia, jotka puhuttelevat eri suuntiin. Hän kohtasi syrjäytettyjä, mutta puhui myös parannuksesta. Hän arvosteli rikkautta, mutta ei rakentanut talousjärjestelmää. Hän puhui vihollisen rakastamisesta, mutta käytti myös kovaa kieltä uskonnollista itsevarmuutta vastaan.

Teologinen lukutaito korostuu nykyajassa

Jeesuksesta käytävä keskustelu ei ole vain kirkkojen sisäinen asia. Kristinusko on vaikuttanut syvästi länsimaiseen oikeuskäsitykseen, taiteeseen, kieleen, juhlakalenteriin ja moraaliseen mielikuvitukseen. Siksi Jeesuksen hahmo palaa julkiseen keskusteluun myös maallistuneessa yhteiskunnassa. Häneen viitataan kirjallisuudessa, politiikassa, populaarikulttuurissa ja eettisissä kiistoissa usein silloinkin, kun uskonnollinen tausta on ohentunut.

Tämä tekee teologisesta lukutaidosta tärkeää. Ilman perustietoa kristinuskon synnystä ja sen tulkintahistoriasta Jeesus muuttuu helposti irralliseksi symboliksi, jota voidaan käyttää melkein minkä tahansa asian perusteluna. Historiallinen ja teologinen perehtyminen ei poista erimielisyyksiä, mutta se voi tehdä keskustelusta täsmällisempää.

Olennainen kysymys on, millä perusteella jokin Jeesus-tulkinta esitetään. Nojaako se evankeliumien kokonaisuuteen, varhaisen kirkon uskoon, nykytutkimukseen vai ennen kaikkea oman ajan tarpeisiin? Usein vastaus on sekoitus näitä kaikkia. Rehellinen tulkinta tunnistaa myös omat lähtökohtansa.

Kristillisen uskon kannalta Jeesus ei ole vain historian hahmo, jota tarkastellaan etäältä. Hän on uskon keskus, jonka merkitys liittyy pelastukseen, Jumalan ilmoitukseen ja kirkon elämään. Tieteellisessä keskustelussa taas painottuvat lähteet, historiallinen todennäköisyys ja menetelmällinen varovaisuus. Näiden näkökulmien välinen jännite ei ole välttämättä ongelma, mutta sitä ei voi myöskään sivuuttaa.

Monimutkaisuus tekee hahmosta kestävän

Jeesuksen vaikutushistoria osoittaa, että yksinkertaiset määritelmät eivät riitä. Hänen hahmonsa on kestänyt juuri siksi, että se ei sulkeudu yhteen tulkintaan. Evankeliumien Jeesus on yhtä aikaa lempeä ja vaativa, lähellä ihmisten arkea ja kytköksissä suuriin teologisiin väitteisiin. Hän puhuu linnuista, leivästä ja pellosta, mutta myös Jumalan valtakunnasta, tuomiosta ja anteeksiannosta.

Tämä monitasoisuus selittää, miksi Jeesus on voinut olla sekä hartauden kohde että tutkimuksen aihe, sekä kirkollisen opin perusta että kulttuurinen kiistakysymys. Häneen liittyvä keskustelu ei pääty, koska jokainen sukupolvi joutuu kysymään uudelleen, mitä hänen sanomansa merkitsee omassa ajassa.

Samalla on syytä varoa liian sujuvia vastauksia. Jos Jeesuksesta tehdään vain oman aikamme ihanteiden vahvistaja, kadotetaan jotakin olennaista. Historiallinen Jeesus eli maailmassa, joka oli hyvin kaukana nykyisestä Suomesta. Hänen kielensä, kuvastonsa ja uskonnollinen ympäristönsä olivat juutalaisia ja antiikin maailmaan sidottuja. Juuri tämän vierauden tunnustaminen voi tehdä tulkinnasta kiinnostavampaa ja rehellisempää.

Jeesuksen ymmärtäminen vaatii siksi sekä etäisyyttä että kuuntelemista. Etäisyyttä tarvitaan, jotta häntä ei muovata liian nopeasti nykyhetken peilikuvaksi. Kuuntelemista tarvitaan, jotta vanhat tekstit ja niiden synnyttämä uskonperinne eivät jää pelkiksi historiallisiksi esineiksi. Näiden välillä kulkee keskustelu, joka on jatkunut lähes kaksi vuosituhatta.

Hahmo, joka ei tyhjene tulkinnoissa

Nasaretin Jeesuksen ympärille rakentunut historia on poikkeuksellinen. Pienen alueen opettajasta tuli maailmanlaajuisen uskonnon keskus, jonka vaikutus ulottuu yhä uskonnon ulkopuolellekin. Hänen nimissään on rakennettu kirkkoja, perustettu kouluja ja sairaaloita, harjoitettu lähimmäisenrakkautta, mutta myös käyty valtataisteluja ja oikeutettu kovia ratkaisuja. Tämä kaksijakoisuus tekee tulkintahistoriasta vakavan aiheen.

Jeesus on ollut toiveiden kohde, koska hänessä on nähty vastaus ihmisen peruskysymyksiin: kärsimykseen, syyllisyyteen, oikeudenmukaisuuteen, kuolemaan ja toivoon. Hän on ollut myös kiistojen kohde, koska vastaukset näihin kysymyksiin vaikuttavat siihen, miten ihmiset elävät yhdessä.

Siksi Jeesuksesta kirjoittaminen ei ole vain menneisyyden selittämistä. Se on myös nykyhetken tarkastelua. Ne piirteet, joita hänestä kulloinkin korostetaan, kertovat paljon siitä, mitä yhteiskunta kaipaa ja pelkää. Jos hänestä tehdään pelkkä järjestyksen vartija, ehkä aika kaipaa varmuutta. Jos hänestä tehdään yksinomaan kapinallinen, ehkä aika etsii muutosta. Jos hänestä nähdään ennen kaikkea armollinen kohtaaja, ehkä esiin nousee tarve tulla kuulluksi ja hyväksytyksi.

Kestävin Jeesus-kuva ei ehkä löydy ääripäistä, vaan siitä, että hänen hahmonsa annetaan pysyä haastavana. Hän ei asetu vaivatta yhdenkään aatesuunnan, kirkkokunnan tai aikakauden omaisuudeksi. Juuri siksi hänestä käyty keskustelu jatkuu: jokainen yritys määritellä hänet lopullisesti paljastaa samalla jotakin määrittelijästä itsestään.