Pelätty tauti tuli Suomeen – Kyseenalainen ramppaaminen Virossa jatkuu silti

# Pelätty tauti tuli Suomeen – Kyseenalainen ramppaaminen Virossa jatkuu silti

Virossa sikarutto on piinanut villisika- ja kotikarjapopulaatioita yhdeksän vuotta kauemmin kuin kukaan osasi ennustaa. Tauti, jota pidetään raa'impana eläintautina, levisi Itä-Euroopasta hitaasti länteen ja saavutti vihdoin Suomen rajat. Vaikka taudin vaara on todellinen ja viranomaisten varoitukset yhtenevät, suomalaisia metsästäjäryhmiä ei näytä pelottavan kulkea Viron metsiin jahdin perässä. Taudin leviämisen riskit jäävät usein etäisiksi, kun lähellä loikoo suuripääinen villisiika tai arkku-sika, jonka ammunta lupaa herkkua lautaselle ja muistoja jahdista.

Afrikkaalainen sikarutto on virustauti, joka kuuluu ranskaisten viranomaisten silmissä erityisen vaarallisiin eläintauteihin. Sen leviämistehot ovat hämmästyttävät: tauti tarttuu suoralla kosketuksella, verensiirroissa, saastuneessa ruokailussa ja jopa kärpästen välityksellä. Viron tilanne on muuttunut kriittiseksi niinä kesinä, jolloin villisikalaumien ja kotikarjojen määrät ovat kasvaneet, ja rokotteita ei ole. Taudin kuolleisuus villisioilla on lähellä sataa prosenttia, mikä tekee siitä eläimiä tuhoisamman kuin monet muut tunnetut sairaudet. Virossa viranomaisten pyrkimykset karkottaa tautia ovat vaatineet massiivisia neulapistoksia villisikantsalle, runsaita sammutusliikuntoja ja tiukkoja rajoituksia.

Sikarutto löysi tiensä Viron metsiin ja kyläihin ensimmäistä kertaa vuoden 2014 lopulla. Tartunta löydettiin kuolleesta villisikasta Virumaa-maakunnan paikkeilla, lähellä itärajaa. Tuolloin kukaan ei osannut aavistaa, että tauti jää pysyviksi otuksiksi Baltian maihin. Nyt, vuotta yli kymmen myöhemmin, tilanne on käynyt surkeaksi. Viron luonnonvarakeskus on löytänyt tautia villisioista satoja kertoja. Taudin aiheuttamat nälkävuodet villisika-populaatioissa ovat johtaneet tilanteeseen, jossa Virossa ei enää juuri metsästetä villisikoja – ainakin virallisten kanavien kautta.

Suomalaisten päädyt silti Viron metsiin

Jos tilanne on näin synkkä, miksi suomalaiset silti suuntaavat Viron puolelle? Kysymys on monisyinen. Ensinnäkin Viron luonto tarjoaa parhaita villisikajahteja Baltian alueella. Historian saatossa suomalaiset metsästäjät ovat kulkeneet naapurimaan metsiin harvemmin, mutta edellisen kymmenen vuoden aikana paikkallakin on kehittynyt järjestelmällinen jahti-infrastruktuuri. Usealla Suomen metsästysyhdistyksellä, metsästysmatkayhteisöillä ja yksityisellä jahti-oppailla on vakiintuneet suhteet Viroon.

Suomalaisista hajaantuu arviolta joitakin satoja ihmisiä vuosittain Viron metsiä kohti. Osa heistä kuuluu ammattimetsästäjiin, jotka elävät jahdin myötä. Toiset ovat harrastaja-ampujia, jotka haluavat koetella taitoaan suuremmalla riistalla kuin mitä Suomen metsät tarjoavat. Kolmas ryhmä koostuu niistä, joille jahti on enemmän sosiaalisesti merkityksellinen tapahtuma – ystävien kanssa vietetyt päivät, metsässä kierteleminen, iltapäiväiset takkamatkalla juomat, ja sitten illalla tuoretta lihaa liemeen.

Viron jahdit ovat perinteisesti järjestetty hyvin. Paikalliset oppaat tietävät, missä villisikat liikkuvat, miten niitä jahdataan, ja miten saali säilötään. Hinta on kohtuullinen verrattuna länsieuroppalaisiin jahtimatkoihin. Matka on lyhyt – tuoreessa autossa ajetaan parin kolmen tunnin päästä entuudestaan tuttuun maahaan, jossa kieli on melkein ymmärrettävä, jos vain osaa muutamia sanoja. Nämä tekijät yhdessä ovat luoneet suomalaisten keskuudessa kulttuurin, jossa Viron jahteja pidetään normaalina osana metsästysharrastusta.

Riehuva tauti ei nää rajoja

Mutta sikarutto ei noudata rajoja. Tauti leviää liikkuvien eläinten, saastuneiden tavaroiden ja pahimmillaan myös ihmisten välineiden kautta. Jos suomalaisella metsästäjällä on saastuneet ampumatarvikkeet, vaatteista tai saappaat, joissa on villisikaverella sekoittunut virusmateriaali, hän kantaa tartuntaa kotiin. Samoin jos jahdin jälkeen saali kuljetetaan osittain säilöttävänä lihana, viimeisen riistan raskaiksi jääneet osat voivat sisältää miljoonittain viruksita. Ruoka tulee kotiin, osaksi säilötyksi, osaksi neljä viikon päästä joulun illalliselle.

Suomalainen viranomaistoimi on ollut tähän saakka varovaisen aktiivista mutta kaikilta osin vielä tehoton. Suomen Metsästäjäliiton järjestöpäällikkö Teemu Simenius on julkisen kanaviston kautta kehottanut välttämään villisikojen metsästystä Virossa. Liitto suosittelee pidättäytymistä alueilla, joissa afrikkalaista sikaruttoa tavataan, ja myös välttämään villisian metsästämistä muun metsästyksen yhteydessä saastuneilla alueilla. Nämä ovat viisaita neuvoja, mutta neuvoilla ei ole lain voima.

Evira, Suomen viranomaisten elintarvike- ja osittain myös eläinterveyden valvoja, on antanut ohjeita tuodusta riistasta. Mutta käytännössä jokaisen jahdin jälkeen tuo riista ei ole valvonnan kohteena. Metsästäjä tulee kotiin, puhdistaa ampumavälineet, pesee vaatteet, ja kyseisen villisiian lihaa käsittelee perheensä. Kontaminaatiota tapahtuu tässä välissä ilman valvontaa.

Viranomaisten kasvava huoli

Pelot suomalaisissa viranomaistiloistoissa ovat kasvaneet merkittävästi. Maatalousvaliokunta, ketkä valvovat elintarviketurvallisuutta ja paikallisia riistapopulaatioita, on alkanut kutsua alan asiantuntijoita kuulemistilaisuuksiin. Keskusteluissa on noussut esiin kysymys siitä, kannattaako suomalaisia metsästäjiä ylipäätään sallia matkustaa Viron metsiin. Osa asiantuntijoista pelkää, että jos tauti muuttuu tehokkaaksi leviäjäksi Suomalaisen villisika- ja kotikarjapopulaation keskuudessa, seuraukset voivat olla katastrofaaliset. Suomen villikarjaennusteita laaditaan vuosittain, ja villisikojen määrän uskotaan olevan kasvussa – mikä tarkoittaa, että tartuntapotentiaali kasvaa.

Maa- ja metsätalousministeriö ei ole toistaiseksi asettanut kieltoja tai lakeja, jotka estäisivät suomalaisissa annettamasta rahaa Viron jahti-yrityksille tai varaamasta istuimia Viron metsiin suuntautuville ryhmille. Vaihtoehtoina ovat ohjeistus, suositukset, ja sääntely riistan tuonnista kotiin. Mutta entinen ohjeistus on kuulumaton, ja uudella sääntelyllä voi olla viiveitä.

Mitä seuraavaksi?

Alt on yhä olemassa, että sikarutto jää pysyvästi Baltian maihin eikä saavuta Suomea. Uusin tutkimus viittaa siihen, että joissain tapauksissa tauti voi vakaantua villisikan populaatioissa ja turhautua vähitellen luonnonvalinnan kautta. Toisaalta on myös todennäköistä, että tauti löytää tiensä Suomeen 2026 tai 2027 loppuun mennessä. Kun tauti saapuu, se levinnee nopeasti villisika-populaation keskuudessa, ja seurauksena voisi olla metsien villisika-kannoissa merkittävä pudotus.

Suomalaisten metsästäjien puolella ainoa keino hillitä vaara on tiukkaa kurinalaisuus ja varovaisuus. Jokainen metsästäjä, joka palaa Virosta, olisi vastuussa puhdistaa kaiken kontaminaatiosta. Vaatteet olisi pesty erityisessä ohjelmassa, ampumavälineet huoliteltu perusteellisesti, ja riista käsiteltävä erittäin terveystietoisesti. Myös Suomen viranomaisten puolella olisi pyrittävä tiukempaan valvontaan ja ohjeistukseen.

Vaikka sikarutto on olemassa, metsästys Virossa ei lopu siihen. Riski on tullut tutummaksi, mutta harvoin ihminen hyväksyy henkilökohtaisesti hänen harrastukseensa kohdistuvaa kieltoa tai rajoitusta pelkästään yhteiskunnallisilla perusteluilla. Siksi taistelua saastumisen estämiseksi käydään pienissä askelissa, metsästäjä kerrallaan, ja toivotaan, että hyväntahtoisuus ja varovaisuus riittää estämään kauhean taudin leviämisen siihen, mihin se vielä ei ole saanut jalansijaa.