Putinin hyökkäyssota käynnisti ketjureaktion, joka horjuttaa Kremlin asemaa sen vanhoilla tukialueilla

Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa on käynnistänyt laajan poliittisen ketjureaktion, jonka seuraukset ulottuvat kauas Euroopan taistelukenttien ulkopuolelle. Vladimir Putinin päätös käyttää täysimittaista sotilaallista voimaa Ukrainaa vastaan on heikentänyt Kremlin liikkumatilaa, paljastanut sen riippuvuuksia ja rohkaissut monia Venäjän lähellä eläneitä valtioita etsimään uusia suuntia. Samaan aikaan Donald Trumpin johtama Yhdysvallat on ryhtynyt toimimaan Venäjän perinteisillä vaikutusalueilla tavoilla, jotka ovat muuttaneet asetelmia nopeasti ja osin yllättävästi.

Venäjän vanha vaikutuspiiri ei ole enää entisensä

Venäjä on vuosikymmenten ajan pyrkinyt säilyttämään vahvan asemansa alueilla, jotka olivat aikanaan osa Neuvostoliittoa tai sen poliittista vaikutuspiiriä. Kaukasus, Keski-Aasia, Itä-Euroopan reunavaltiot ja osa Lähi-idän valtioista ovat olleet Moskovalle tärkeitä sekä turvallisuuspoliittisesti että symbolisesti. Kremlin näkökulmasta kyse ei ole ollut vain diplomaattisista suhteista, vaan myös suurvaltastatuksesta.

Ukrainan sodan pitkittyminen on kuitenkin muuttanut tämän asetelman. Venäjän sotilaallinen, taloudellinen ja poliittinen huomio on keskittynyt Ukrainaan tavalla, joka on jättänyt muille alueille vähemmän resursseja. Kun valtio joutuu käyttämään valtavan osan energiastaan yhteen sotaan, sen kyky valvoa ja ohjata liittolaisiaan heikkenee. Tämä näkyy erityisesti niissä maissa, jotka ovat pitkään tasapainoilleet Moskovan ja lännen, Kiinan tai alueellisten suurvaltojen välillä.

Monet Venäjän kumppanit ovat alkaneet tehdä aiempaa itsenäisempiä ratkaisuja. Ne eivät välttämättä katkaise suhteita Moskovaan, mutta ne eivät myöskään halua sitoa tulevaisuuttaan yksin Venäjän varaan. Tällainen muutos on Kremlille hankala, sillä sen vaikutusvalta on usein perustunut oletukseen, että naapurimailla ei ole todellista vaihtoehtoa. Nyt vaihtoehtoja on alkanut näkyä enemmän.

Ukrainan sota kuluttaa Kremlin uskottavuutta

Venäjän hyökkäys Ukrainaan oli tarkoitettu osoitukseksi voimasta, mutta pitkän sodan seurauksena se on myös paljastanut rajoitteita. Venäjän armeija on kärsinyt raskaita tappioita, talous on sopeutettu sotatilaan ja yhteiskuntaa on kiristetty sisäisesti. Ulospäin tämä näyttää yhä useammin siltä, että Kreml pystyy kyllä aiheuttamaan tuhoa, mutta sen kyky rakentaa vakaita kumppanuuksia ja tarjota turvallisuutta on heikentynyt.

Tämä on erityisen merkittävää niille maille, jotka ovat aiemmin nojanneet Venäjään turvallisuuden takaajana. Jos Moskova ei kykene ratkaisemaan edes omaa aloittamaansa sotaa nopeasti, sen lupaukset muiden suojelemisesta menettävät painoaan. Samalla Venäjän riippuvuus tietyistä kumppaneista on kasvanut, mikä muuttaa valtasuhteita. Maa, joka aiemmin puhui monille kumppaneilleen ylhäältä alaspäin, joutuu nyt ottamaan huomioon niiden omat ehdot aiempaa tarkemmin.

Kremlin kannalta ongelmallista on myös se, että sota on tehnyt Venäjästä vähemmän houkuttelevan taloudellisen kumppanin. Pakotteet, maksuliikenteen vaikeudet, kuljetusreittien muutokset ja mainehaitat ovat lisänneet riskejä. Moni valtio käy edelleen kauppaa Venäjän kanssa, mutta tekee sen aiempaa varovaisemmin. Pitkän aikavälin investointeja ja strategisia sidoksia harkitaan tarkemmin kuin ennen.

Yhdysvallat hyödyntää avautunutta tilaa

Donald Trumpin johtama Yhdysvallat on herättänyt Euroopassa arvostelua tavastaan suhtautua Venäjään ja Ukrainaan. Eurooppalaisesta näkökulmasta Washingtonin linja on monissa tilanteissa näyttäytynyt arvaamattomana ja ajoittain liian varovaisena suhteessa Kremlin toimiin. Samalla Yhdysvallat on kuitenkin liikkunut muualla maailmassa Venäjän kannalta kiusallisilla alueilla erittäin määrätietoisesti.

Tämä ristiriita on olennainen osa nykyistä tilannetta. Vaikka Yhdysvaltain viesti Ukrainaan liittyen ei aina vastaa eurooppalaisten odotuksia, sen laajempi toiminta voi silti kaventaa Venäjän vaikutusalaa. Washington on pyrkinyt vahvistamaan suhteita maihin, jotka ovat olleet Moskovalle tärkeitä joko poliittisesti, sotilaallisesti tai taloudellisesti. Tämä voi tarkoittaa kaupallisia avauksia, turvallisuusyhteistyötä, diplomaattista painetta tai uudenlaisia sopimusjärjestelyjä.

Trumpin poliittinen tyyli perustuu usein nopeisiin liikkeisiin, henkilökohtaisiin suhteisiin ja näyttäviin sopimuksiin. Tällainen toimintatapa voi olla epävakaa, mutta se voi myös murtaa pitkään jumiutuneita asetelmia. Jos jokin valtio on vuosikymmeniä pysynyt Venäjän varjossa siksi, ettei ulkopuolisia vaihtoehtoja ole ollut tarpeeksi, Washingtonin aktiivisuus voi muuttaa maan laskelmia nopeasti.

Venäjän kannalta vaarallista on se, että vaikutusvallan menettäminen ei tapahdu aina suurina julistuksina. Usein kyse on vähittäisestä siirtymästä: uusi energiayhteistyö, vaihtoehtoinen asehankinta, laajempi kauppasopimus, poliittinen vierailu tai päätös jättää Moskovan toiveet huomiotta. Yksittäinen teko voi näyttää pieneltä, mutta useiden tällaisten tekojen ketju voi muuttaa alueellista tasapainoa pysyvästi.

Liittolaismaat hakevat lisää liikkumatilaa

Venäjän lähimmät kumppanit eivät muodosta yhtenäistä ryhmää. Niiden joukossa on valtioita, jotka tarvitsevat Moskovaa turvallisuussyistä, maita jotka hyötyvät Venäjän energiasta tai markkinoista sekä hallintoja, joille poliittinen tuki on ollut tärkeää. Yhteistä monille on kuitenkin halu välttää joutumista kokonaan Venäjän varaan.

Sodan jatkuessa tämä halu on voimistunut. Valtiot, jotka eivät halua joutua lännen pakotteiden kohteiksi, tarkkailevat tarkasti Venäjän kanssa tehtävää yhteistyötä. Toiset taas näkevät tilanteessa mahdollisuuden neuvotella parempia ehtoja. Kun Venäjä tarvitsee kumppaneitaan aiempaa enemmän, kumppanit voivat vaatia enemmän vastineeksi.

Kaukasuksella ja Keski-Aasiassa on nähtävissä kehitystä, jossa alueen maat avaavat ovia useampiin suuntiin. Ne voivat tehdä yhteistyötä Venäjän kanssa, mutta samalla vahvistaa suhteitaan Yhdysvaltoihin, Euroopan unioniin, Turkkiin, Kiinaan tai Persianlahden maihin. Tällainen monisuuntainen ulkopolitiikka vähentää Moskovan mahdollisuutta sanella ehtoja.

Kremlille tämä on vaikea muutos, koska sen perinteinen vaikutusvalta on rakentunut paitsi voimaan myös tottumukseen. Monet käytännöt, verkostot ja riippuvuudet ovat syntyneet vuosikymmenten aikana. Kun nämä siteet alkavat löystyä, niitä ei ole helppo palauttaa pelkillä uhkauksilla tai kovilla puheilla. Liiallinen painostus voi päinvastoin nopeuttaa irtautumista.

Kremlin reaktio kertoo epävarmuudesta

Venäjän johto pyrkii julkisuudessa antamaan kuvan vakaudesta ja hallinnasta. Silti sen toiminnassa näkyy kasvavaa herkkyyttä sille, miten naapurit ja liittolaiset käyttäytyvät. Diplomaattiset viestit, taloudelliset varoitukset, turvallisuuspoliittiset huomautukset ja mediassa käytävät kampanjat kertovat siitä, että Moskova seuraa tarkasti asemansa murenemista.

Paniikki ei välttämättä tarkoita avointa sekasortoa. Suurvaltapolitiikassa se voi näkyä ylireagointina, epäjohdonmukaisina päätöksinä ja tarpeena osoittaa voimaa silloinkin, kun voiman näyttäminen ei ratkaise perusongelmaa. Venäjän ongelma on rakenteellinen: se on sitonut itsensä sotaan, joka kuluttaa resursseja ja kaventaa vaihtoehtoja.

Samalla maan sisäinen järjestelmä on rakennettu niin, että virheiden myöntäminen on poliittisesti vaikeaa. Jos hyökkäyssota on esitetty välttämättömänä ja historiallisena tehtävänä, sen seurauksena syntyneitä tappioita vaikutusvallassa ei voida helposti selittää kansalaisille eikä eliitille. Tämä lisää tarvetta etsiä voittoja muualta, mutta juuri muualla Venäjän tila toimia on kaventunut.

Kremlin kannalta erityisen hankalaa on se, että Yhdysvaltain liikkeet Venäjän kumppanimaissa eivät tapahdu tyhjiössä. Ne osuvat hetkeen, jolloin moni valtio on jo valmiiksi arvioimassa uudelleen suhdettaan Moskovaan. Ulkopuolinen vaihtoehto on tehokkaimmillaan juuri silloin, kun vanha kumppanuus näyttää riskialttiilta.

Euroopalle asetelma on sekä mahdollisuus että varoitus

Euroopan kannalta Venäjän vaikutusvallan heikkeneminen voi näyttää myönteiseltä kehitykseltä. Mitä vähemmän Kreml pystyy hallitsemaan naapurustoaan painostuksella, sitä vaikeampi sen on rakentaa laajempia vastakkainasettelun vyöhykkeitä. Samalla kehitys voi avata tilaa uusille kumppanuuksille, taloussuhteille ja turvallisuuspoliittisille ratkaisuille.

Tilanteeseen liittyy kuitenkin myös riskejä. Vaikutusvaltansa menettävä suurvalta voi toimia arvaamattomasti. Se voi yrittää palauttaa asemiaan painostamalla heikompia valtioita, lisäämällä sotilaallista läsnäoloa tai hyödyntämällä sisäisiä jännitteitä. Siksi Euroopan on seurattava tarkasti paitsi Ukrainan rintamaa myös niitä alueita, joilla Venäjän asema on perinteisesti ollut vahva.

Euroopan ja Yhdysvaltojen näkemyserot Ukrainasta voivat vaikeuttaa yhteistä linjaa, mutta Venäjän laajempi heikkeneminen muuttaa joka tapauksessa strategista ympäristöä. Jos Washington onnistuu avaamaan uusia ovia Venäjän liittolaismaissa, Euroopan on päätettävä, seuraako se aktiivisesti mukana vai jääkö se sivustakatsojaksi. Pelkkä huoli Yhdysvaltain politiikan ailahtelevuudesta ei riitä strategiaksi.

Putinin oma päätös kääntyi Venäjää vastaan

Nykyisen kehityksen ytimessä on lopulta Putinin oma ratkaisu aloittaa laajamittainen hyökkäyssota. Sen oli määrä vahvistaa Venäjän asemaa, estää Ukrainan länsisuuntaus ja osoittaa, että Moskova pystyy määräämään lähialueensa suunnan. Lopputulos on ollut monella tavalla päinvastainen.

Ukraina on sitoutunut entistä vahvemmin länteen, Euroopan turvallisuusjärjestys on muuttunut, Nato on vahvistunut ja Venäjän naapurit etsivät lisää vaihtoehtoja. Samaan aikaan Yhdysvallat on löytänyt tilaisuuksia toimia alueilla, joilla Kremlin ote on aiemmin ollut tiukempi. Ketjureaktio ei ole yhden päätöksen tai yhden maan aikaansaannos, mutta sen ensimmäinen sysäys oli Venäjän oma hyökkäys.

Kreml voi edelleen aiheuttaa vakavia ongelmia ja sillä on huomattavia voimavaroja. Venäjää ei ole syytä pitää heikkona tai vaarattomana. Silti sen asema ei ole sama kuin ennen sotaa. Vaikutusvallan mureneminen on usein hidasta, mutta kun luottamus kerran särkyy, sitä on vaikea palauttaa.

Tämän vuoksi käynnissä oleva muutos voi osoittautua historiallisesti merkittäväksi. Venäjä on ajanut itsensä tilanteeseen, jossa se joutuu puolustamaan suurvalta-asemaansa samanaikaisesti Ukrainassa, liittolaistensa keskuudessa ja kansainvälisessä taloudessa. Trumpin Yhdysvallat on tarttunut tähän hetkeen omalla tavallaan, ja seuraukset näkyvät nyt Kremlin hermostuneisuutena. Putinin aloittama sota ei siis ainoastaan muuttanut Ukrainaa ja Eurooppaa, vaan se alkoi purkaa myös sitä vaikutusverkostoa, jonka varaan Venäjä on pitkään rakentanut asemansa.