# Putinin kello tikittää – Diktaattoreiden viimeinen vaihe alkaa raaistua

Venäjä suoritti torstain vastaisena yönä yhden sodan suurimmista ilmaiskuista Ukrainan pääkaupunkiin. Lähes 80 ohjusta ja noin 500 lennokkia kohteliivat Kiovaa, ja vaikka ilmapuolustus torjui merkittävän osan hyökkäyksestä, surmansa sai ainakin 30 ihmistä. Useita asuinkerrostaloja romahtui, sadat ihmiset loukkaantuivat, ja kaupunki uppoutui sotarikoksen jäljiltöihin.

Tämä hyökkäys ei ole vain uusi pahoinpitely pitkässä sodassa. Se on merkki siitä, että Vladimir Putin saattaa astua aikakaudelle, joka on perinteisesti ollut diktaattoreiden viimeinen vaihe. Kun valta alkaa horjua, kun voitosta tuntuu häipyvän, raaistuminen usein kiihtyy. Ei siksi, että päämies äkkiä muuttuisi – vaan koska väkivalta tulee yhä enemmän ainoaksi keinoksi kuristaa sisäinen epätoivo.

Historia on täynnä esimerkkejä. Ennen kuin Nicolae Ceaușescu ampui ammutaan, hän johti yhä järjestelmällisempiä hyökkäyksiä omaa kansaansa vastaan. Ennen kuin Hitler astui viimeisiin päiviin, onneton viha tuodui entistä rajummin siviilivälestölle. Ennen kuin Gaddafi hävisi, hänen joukkonsa tekivät entistä raaempia tekoja. Kelloissa on seuraava rytmi: aluksi hallinta, sitten epävarmuus, sitten raaistuminen. Ja sitten kuolema.

Valtavan iskun seuraukset

Kiovassa olevat silmäntodistajat kuvasivat tunnelmaa, jossa kaupunki valaistui ilotulituksista ja pommin välähdyksistä. Ballistiset ohjukset ovat erityisen tuhoisia, koska niiltä on vaikea puolustautua. Ne tulevat korkealta ja nopeasti. Ilmapuolustus pystyi torjumaan noin 50 ohjusta, mutta silti kymmeniä pääsi perille.

Asuinkerrostalon pihalla olleet ihmiset joutuivat tuhkan ja pölyn pilveen sekunneissa. Pelastajat kaivavat raunioista ihmisiä päivää myöten. Sairaaloissa on jonot. Kaikki nämä ihmiset olivat sotilaita vai? Ei. Lapsia nukkui sängyissään. Eläkeläisiä rukoili kotinsa rappusissa.

Venäjän puolustusministeriö väittää, että iskut kohdistuivat sotilaallisiin kohteisiin. Tämä väite on entisen hallinnon klassinen maneeri – todellisuutta vääristävä, julkea valhe. Kyse ei ole puolustuksesta eikä voitosta. Kyse on viestistä. Viesti kuuluu: "Me voimme vahingoittaa kaupunkejanne milloin tahansa." Sitä se on. Pelottelun terrorismia pääkaupunkia vastaan.

Siviilivastaiset hyökkäykset osana strategiaa

Tämä ei ole satunnainen ylilyönti vaan systemaattinen valinta. Venäjä on iskänyt siviiliväestöä kohtaan nyt vuotta pidemmän ajan kuluessa. Infrastruktuuriin, pois lämpövoimalat, sähköasema, vesijohto. Talvi on kaamea kylmä Ukrainassa. Ihmisiltä puuttuu lämpö, valo, juomavesi. Lapset sairastuvat.

Putinin kello tikittää – Diktaattoreiden viimeinen vaihe alkaa raaistua – kuvituskuva

Siviilien kohdistaminen on kansainvälisen humanitaarisen oikeuden väärinkäyttö. Se rikkoo sodan lakeja. Mutta se palvelee välitöntä sotilasta tarkoitusta: se loukkaannuttaa, pelottaa ja väsyttää vastustajaa. Se pyrkii murtamaan kansan tahtoa. "Antaudu, muuten kotiisi pommitetaan," on se viesti.

Venäjällä on seuraajia ja propagandisteja, jotka kiihtyvät näistä iskuista. Heille nämä hyökkäykset ovat voittoja, kunniakkaita tekoja. Jotkut Venäjän naislehdet kehuvat hyökkäyksiä. Sosiaalisessa mediassa juhlitaan. Systeemin sisäinen propagandamelli kehuu. Kaikki tämä on merkkejä hallinnosta, joka tukeutuu yhä enemmän väkivaltaan, koska sillä ei ole muuta keinoa ylläpitää henkilökohtaista valtaansa.

Diktaattorien logiikka ja sen raja

Autoritaarisen hallinnon psykologia on outoa ja kammottavaa tutkia. Se perustuu väärään olettamukseen: että väkivalta pidemmittää valtaa. Välillä se vielä toimiikin – hetken. Mutta pitkällä aikavälillä se tekee päinvastoin. Jokainen hyökkäys, jokainen kuolema lisää vihan määrää ja ajaa lisää ihmisiä vastustukseen. Jokainen väärä lupaus vähentää luottamusta. Jokainen rako järjestelmässä kasvaa.

Putin tietää tämän jonkin tasoilla. Siksi hän kiristää otetta. Siksi armeijan johtajat tulevat yhä tottelematommiksi. Siksi sisäisen turvallisuuden salaisen poliisin rooli kasvaa. Näitä ovat merkkejä järjestelmästä, joka hajoaa sisältäpäin. Väkivalta lisää väkivaltaa. Epäluottamus lisää epäluottamusta. Järjestelmä tulee entistä herkeemmäksi.

Historia osoittaa, että diktaattorit äärimmilleen joutuneet teevät usein virheitä. He tekevät liian väkivaltaisia tekoja. He katoavat paikalta. He tekevät pelon johdolla päätöksiä, jotka olisivat rationaalisilta vaikuttaneet aiemmin mahdottomilta. Ne voivat avata ovet, joita ei ole aiemmin ollut.

Historiallisia varoituksia

Ceaușescu piti itseään yhteiskunnan omistajana ja jumalana. Lopulta hänen oma armeijansa ampui hänet. Gaddafi piti itseään johtajana, joka oli liian suuri kaatua. Hyökkäykset häneen tulivat yhä hurjemmiksi, kunnes joukko ihmisiä piti hänet kiinni kadussa ja tappoi hänet. Nämä eivät ole satujen tarinoita – ne ovat 2000-luvun faktoja.

Putin ei ole poikkeama historiasta. Hän noudattaa vanhaa malli. Kun autokraatti alkaa pelätä tulevaisuuttaan, hän turvaa historiasta tuttuihin keinoihin: väkivaltaan, pelotteluun ja raaistumiseen. Nämä keinot toimivat hetken. Mutta ne nopeuttavat myös prosessia, joka johtaa järjestelmän romahta­miseen.

Me emme tiedä, kokeeko Putin Nicolae Ceaușescun kohtalon. Emme tiedä, tullaanko hänet ampumaan kadussa vai kuoleeko hän omassa sängyssään. Mutta tämä tiedämme: kello tikittää. Raaistuminen on merkki puolustuksesta, ei voimasta. Hyökkäys siviileihin on merkki epätoivosta, ei luottamuksesta. Historialla on pitkä muisti, ja se on opettanut, että diktaattorit, jotka raaistuvat, eivät juuri koskaan selviä koskemattomina.

Ven­äjä voi jatkaa iskujaan Kiovaan. Se voi ampua ohjuksia kaupunkeihin. Se voi tappaa siviilejä. Mutta jokainen hyökkäys on askel tuntemattomaan tulevaisuuteen, jossa raaistumisen logiikka alkaa syödä järjestelmää sisältä päin. Historia katsoo ja odottaa.