Rubio: Venäjän hyökkäys Ukrainaan strateginen katastrofi – ”Ei ole epäilystäkään siitä”

Yhdysvaltain ulkoministeri Marco Rubio on kuvannut Venäjän hyökkäystä Ukrainaan strategiseksi katastrofiksi ja arvioinut, ettei Venäjä näytä saavuttavan sodalle asettamiaan tavoitteita. Arvio korostaa sitä, miten pitkäksi venynyt hyökkäyssota on muuttanut Euroopan turvallisuustilannetta, vahvistanut Ukrainan kansainvälistä asemaa ja lisännyt Venäjään kohdistuvaa poliittista sekä taloudellista painetta. Sodan lopputulos on yhä avoin, mutta sen vaikutukset näkyvät jo laajasti sekä Venäjän sisällä että kansainvälisessä järjestyksessä.

Arvio sodan suunnasta kiristää poliittista viestiä

Rubion käyttämä luonnehdinta strategisesta katastrofista on poikkeuksellisen jyrkkä, mutta se heijastaa länsimaissa laajasti vahvistunutta käsitystä Venäjän hyökkäyksen seurauksista. Venäjä lähti sotaan tilanteessa, jossa se pyrki alistamaan Ukrainan poliittisesti, rajoittamaan maan länsisuuntautumista ja pakottamaan Euroopan hyväksymään uuden turvallisuusjärjestyksen omilla ehdoillaan. Vuosia myöhemmin nämä tavoitteet näyttävät jääneen kauas toteutumisesta.

Ukraina on säilyttänyt valtiollisen toimintakykynsä, sen asevoimat ovat pitäneet puolustuslinjoja yllä raskaista tappioista huolimatta, ja maan kansainvälinen tuki on jatkunut. Samalla Venäjän hyökkäys on johtanut tilanteeseen, jossa Nato on vahvistunut ja laajentunut. Euroopan maat ovat lisänneet puolustusmenojaan, ja Venäjän naapurustossa turvallisuuspoliittinen ajattelu on muuttunut pysyvästi.

Strateginen epäonnistuminen ei tarkoita sitä, että sodan sotilaallinen tilanne olisi yksiselitteinen tai helppo Ukrainalle. Rintamalla käydään yhä kuluttavaa sotaa, jossa Venäjä pyrkii etenemään ja käyttämään hyväkseen väestöllistä sekä materiaalista ylivoimaansa. Silti laajempi arvio kohdistuu siihen, mitä Venäjä on sodalla tavoitellut ja mitä se on tosiasiassa saanut aikaan. Tällä mittarilla hyökkäys on tuottanut Moskovalle raskaita seurauksia.

Venäjän alkuperäiset tavoitteet ovat jääneet toteutumatta

Venäjän hyökkäyksen alkuvaiheessa moni arvioi Moskovan pyrkivän nopeaan ratkaisuun. Kiova haluttiin horjuttaa, Ukrainan johto pakottaa syrjään ja maan puolustustahto murtaa. Näin ei tapahtunut. Ukrainan yhteiskunta järjestäytyi puolustukseen, ja hyökkäys synnytti kansallisen yhtenäisyyden, joka on ollut yksi sodan keskeisistä poliittisista seurauksista.

Venäjä on onnistunut miehittämään osia Ukrainasta ja aiheuttanut valtavaa tuhoa kaupungeille, infrastruktuurille ja siviiliväestölle. Sodan kokonaistarkastelussa tämä ei kuitenkaan ole sama asia kuin strateginen voitto. Miehitettyjen alueiden hallinta vaatii jatkuvia sotilaallisia ja hallinnollisia resursseja, ja alueiden asema pysyy kansainvälisesti kiistanalaisena. Ukraina ei ole luopunut tavoitteestaan palauttaa alueellinen koskemattomuutensa, eikä suurin osa kansainvälisestä yhteisöstä ole hyväksynyt Venäjän aluevaatimuksia.

Venäjän näkökulmasta myös Ukrainan länsisuhteiden kehitys on kulkenut päinvastaiseen suuntaan kuin Kreml tavoitteli. Ukraina on saanut laajaa aseellista, taloudellista ja poliittista tukea. Maan yhteys Euroopan unioniin ja länteen on vahvistunut, vaikka tie täyteen jäsenyyteen ja pitkäaikaiseen turvallisuusratkaisuun on edelleen vaikea. Venäjän hyökkäys on siten kiihdyttänyt prosesseja, joita Moskova pyrki estämään.

Sodan kesto on myös muuttanut Venäjän omaa yhteiskuntaa. Talous on sopeutettu sotatarpeisiin, kansalaisyhteiskunnan tila on kaventunut ja poliittinen järjestelmä on kiristynyt. Lyhyellä aikavälillä tämä voi tukea sodankäyntiä, mutta pitkällä aikavälillä se kasvattaa riippuvuutta sotataloudesta ja rajoittaa maan kehitysnäkymiä.

Ukraina on maksanut valtavan hinnan, mutta valtio on kestänyt

Arviot Venäjän strategisesta epäonnistumisesta eivät vähennä Ukrainan kärsimysten mittakaavaa. Sota on tuhonnut koteja, kouluja, sairaaloita, energiaverkkoja ja teollisuutta. Miljoonat ihmiset ovat joutuneet pakenemaan kodeistaan joko maan sisällä tai ulkomaille. Siviilien arki on monilla alueilla edelleen pommitusten, sähkökatkojen ja epävarmuuden varjostamaa.

Ukrainan kestokyky on kuitenkin ollut keskeinen tekijä sodan suunnan arvioinnissa. Valtionhallinto on jatkanut toimintaansa, asevoimat ovat kehittyneet ja kansainvälinen yhteistyö on syventynyt. Ukraina on joutunut rakentamaan puolustustaan samaan aikaan, kun se on torjunut jatkuvia iskuja ja yrittänyt pitää talouden sekä julkiset palvelut käynnissä.

Sodan pitkittyminen on tehnyt Ukrainan tilanteesta raskaamman. Aseavun toimitukset, ilmatorjunnan riittävyys, ammustuotanto ja joukkojen täydentäminen ovat jatkuvia haasteita. Myös länsimaiden poliittinen yhtenäisyys joutuu ajoittain koetukselle, kun vaalit, talouspaineet ja muut kansainväliset kriisit kilpailevat huomiosta. Tästä huolimatta Ukrainan puolustus on osoittanut, että Venäjän tavoite nopeasta ja ratkaisevasta voitosta epäonnistui.

Ukrainan näkökulmasta keskeistä on, ettei kansainvälinen tuki jää lyhytaikaiseksi. Sodan lopputulos riippuu paitsi rintaman tapahtumista myös siitä, millaiseksi lännen pitkän aikavälin sitoutuminen muodostuu. Puolustusteollisuuden kapasiteetti, pakotepolitiikka ja Ukrainan jälleenrakennuksen suunnittelu ovat kaikki osa laajempaa kokonaisuutta, jossa sotilaallinen, taloudellinen ja poliittinen tuki kietoutuvat yhteen.

Euroopan turvallisuusjärjestys muuttui pysyvästi

Venäjän hyökkäys on muovannut Euroopan turvallisuusympäristöä perusteellisesti. Monissa maissa puolustuspolitiikkaa on arvioitu uudelleen, varautumista on lisätty ja sotilaallista yhteistyötä on tiivistetty. Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyydet ovat konkreettinen esimerkki siitä, miten Venäjän toiminta johti tulokseen, jota Moskova oli pitkään pyrkinyt välttämään.

Eurooppalaisessa keskustelussa korostuu nyt yhä enemmän ajatus siitä, että Ukrainan turvallisuus on osa koko maanosan turvallisuutta. Jos hyökkäyssota palkittaisiin alueellisilla myönnytyksillä tai poliittisella alistamisella, seuraukset voisivat ulottua kauas Ukrainan rajojen ulkopuolelle. Tästä syystä sodan käsittely ei ole vain kahden valtion välinen kysymys, vaan se koskee kansainvälisen oikeuden, rajojen koskemattomuuden ja valtioiden suvereniteetin periaatteita.

Euroopan maat ovat samaan aikaan joutuneet kohtaamaan oman puolustuksensa puutteita. Ammusvarastot, ilmatorjunta, droonien torjunta, kyberturvallisuus ja kriittisen infrastruktuurin suojaaminen ovat nousseet aiempaa tärkeämmiksi. Venäjän hyökkäys on pakottanut hallitukset tarkastelemaan, kuinka nopeasti ne pystyvät vastaamaan pitkäkestoiseen kriisiin ja tukemaan kumppaniaan sodan oloissa.

Tämä muutos ei rajoitu vain sotilaalliseen varautumiseen. Energiapolitiikka, huoltovarmuus ja taloudelliset riippuvuudet ovat nousseet turvallisuuskysymyksiksi. Euroopan irtautuminen Venäjän energiasta on ollut kivulias mutta merkittävä käänne, joka on vähentänyt Moskovan vaikutusmahdollisuuksia monissa maissa.

Pakotteet ja eristäytyminen kaventavat Venäjän liikkumatilaa

Venäjään kohdistuvat pakotteet ovat olleet yksi lännen keskeisistä keinoista vastata hyökkäykseen. Pakotteiden vaikutuksista käydään jatkuvaa keskustelua, sillä Venäjän talous on kyennyt sopeutumaan monin tavoin ja hyödyntämään uusia kauppareittejä. Silti pakotteet ovat kaventaneet maan pääsyä teknologiaan, rahoitukseen ja useille kansainvälisille markkinoille.

Sotatalous voi ylläpitää tuotantoa ja luoda tilapäistä kasvua tietyille aloille, mutta se ei ole sama asia kuin terve ja monipuolinen talouskehitys. Kun valtio ohjaa yhä enemmän resursseja aseisiin, joukkojen ylläpitoon ja turvallisuuskoneistoon, muut yhteiskunnan tarpeet jäävät väistämättä paineeseen. Tämä voi näkyä ajan myötä investointien laadussa, väestön hyvinvoinnissa ja talouden uudistumiskyvyssä.

Venäjän kansainvälinen asema on muuttunut myös diplomaattisesti. Maa ei ole täysin eristyksissä, ja sillä on edelleen kumppaneita sekä kauppasuhteita eri puolilla maailmaa. Sen liikkumatila lännessä on kuitenkin kaventunut merkittävästi. Luottamus Venäjään sopimuskumppanina on heikentynyt, ja monissa pääkaupungeissa Venäjää pidetään pitkäaikaisena turvallisuusuhkana.

Strategisen katastrofin ydin liittyy juuri tähän kokonaisuuteen. Venäjä on käyttänyt valtavasti inhimillisiä, taloudellisia ja poliittisia resursseja sotaan, mutta samalla se on vahvistanut vastustajiensa yhteistyötä, heikentänyt omaa mainettaan ja sitonut tulevaisuuttaan konfliktiin, josta ei ole näkyvissä helppoa ulospääsyä.

Sodan päättyminen on yhä vaikea kysymys

Vaikka arvio Venäjän epäonnistumisesta on vahva, sodan päättyminen ei ole lähellä itsestään selvällä tavalla. Venäjä voi jatkaa sotaa pitkään, jos maan johto katsoo sen poliittisesti välttämättömäksi ja pystyy ylläpitämään sotakoneistoaan. Ukraina puolestaan tarvitsee jatkuvaa tukea puolustuksensa ylläpitämiseen ja asemansa vahvistamiseen mahdollisia neuvotteluja varten.

Rauhanratkaisun vaikeus liittyy siihen, että osapuolten tavoitteet ovat edelleen kaukana toisistaan. Ukraina puolustaa alueellista koskemattomuuttaan ja turvallisuuttaan. Venäjä ei ole osoittanut valmiutta luopua keskeisistä vaatimuksistaan tavalla, joka loisi kestävän perustan rauhalle. Tulitauko ilman uskottavia turvatakuita voisi jäädä vain hengähdystauoksi ennen uutta kriisiä.

Kansainvälisen yhteisön kannalta keskeinen kysymys on, millaisilla toimilla voidaan estää hyökkäyssodan palkitseminen ja samalla vähentää sodan inhimillisiä kustannuksia. Se edellyttää sekä painetta Venäjää kohtaan että Ukrainan puolustuskyvyn vahvistamista. Samalla diplomaattiset kanavat on pidettävä mahdollisina, vaikka todellinen läpimurto ei näyttäisi olevan välittömästi näköpiirissä.

Rubion arvio tiivistää länsimaisen tulkinnan sodan laajemmasta merkityksestä: Venäjä on voinut saavuttaa paikallisia sotilaallisia voittoja ja aiheuttaa valtavaa tuhoa, mutta sen poliittinen ja strateginen tavoite Ukrainan alistamisesta on jäänyt toteutumatta. Sodan jatkuessa tämän arvion lopullinen paino määräytyy rintamalla, neuvottelupöydissä ja siinä, miten johdonmukaisesti Ukraina ja sen tukijat pystyvät toimimaan tulevina kuukausina ja vuosina.