Venäjän merkillinen vaitonolo: sotilastappiot eivät herätä kotimaassa julkista keskustelua

# Venäjän merkillinen vaitonolo: sotilastappiot eivät herätä kotimaassa julkista keskustelua

Venäjän sotilastappiot nykyisessä sodassa ovat luku, joka maailman silmissä merkitsee mittavia inhimillisiä menetyksiä. Silti Kremlin valvomalla alueella tapahtuva julkinen keskustelu asiasta on olemattoman pieni. Se, miten Venäjä omaksui sodan henkilökohtaisista seurauksista, paljastaa jotakin syvää maan yhteiskunnallisesta rakenteesta ja siitä, miten hallinto on onnistunut muokkaamaan kansalaisten reaktioita.

Hämmentävintä ilmiössä on täydellinen epäsuhta todellisuuden ja julkisen diskurssin välillä. Luvut ovat saatavilla, faktat tunnetaan, mutta kollektiivinen vaitonolo on säilynyt hämmästyttävän tiiviinä. Tämä ei ole sattuma, vaan pikemminkin systemaattisen informaatiohallinnan ja syvempien yhteiskunnallisten mekanismien tulos.

Henkilötappioiden abstrakti suuruus

Kaatuneiden ja haavoittuneiden määrä on kasvanut piirun pienin lisäyksin kuukausista vuosiin, kunnes summa on muuttunut abstraktion tasolle, jolla yksittäisen ihmisen kärsimys häviää numeroinnin alle. Tämä prosessi on mahdollistanut sen, että sota jatkuu ilman, että siitä tulisi kansalaisen päivittäisen elämän keskeinen huoli.

Länsimaissa, joissa nopea informaatiovirta ja varsin vapaa media ovat normaaleja, sotilastappiot herättävät nopeasti poliittisia keskusteluja. Järjettömien määrien saavuttaessa ihmiset alkavat kyseenalaistaa sodanpitämisen järkevyyttä. Venäjällä tämä mekanismi näyttää olevan toimintahäiriöinen.

Osa ilmiöstä selittyy sillä, että suuret luvut ovat käsitteellisesti vaikeita omaksua. Kun kuolemansaanto ylittää tietyt kynnykset, ihmisen kyky tuntea empatiaa jokaista kuollutta kohtaan vähenee. Psykologiassa tätä tuntemattomien menetyksen fenomeeniksi kutsutusta ilmiöstä on tutkimustodisteita. Kuitenkin tässä tapauksessa kyse ei ole ainoastaan psykologiasta, vaan myös puhtaasta kontrolloinnista.

Median rooli vaikutuksen hillinnässä

Venäjän valtion kontrolloimat joukkoviestintimen välineet eivät pääsääntöisesti raportoi yksityiskohtaisesti kunnan kaatuneiden lukumääristä. Paikallisissa medioissa saattaa esiintyä mainintoja, mutta yleisellä tasolla julkinen keskustelu on mitoitettu sellaiseksi, että se ei haasta hallinnon narraitiivia.

Tämä ei ole välttämättä norsunluutornimaista kieltämistä. Kyse on pikemminkin siitä, miten asiaa kehystetään. Jos tapahtuma esitetään kansallisena velvollisuutena tai puolustuksellisena välttämättömyytenä, eri näkökulma saattaa olla hyväksyttävä. Historiaan katsominen paljastaa, että totalitaarisissa järjestelmissä välineet sanoman muokkaamiseen ovat kehittyneet erittäin hienostuneiksi.

Internet on kuitenkin murtanut tämän kontrollin osaksi. Henkilökohtaiset tarinat sotilasperheistä ja heidän kärsimyksestään leviävät sosiaalisessa mediassa, mutta nämäkin keskustelut pysyvät suurelta osin suljetuissa ryhmissä. Julkinen nelikenttä on silti valtion narratiivin hallinnassa.

Kansalaisten tyrmistynyt vastaanotto

Mikä tekee tilanteesta historian merkillisen, on se, ettei laaja-alaisesti näy merkittävää kansalaisten vastarintaa. Toisin sanoen, vaikka hinta on korkea, se ei näyttävästi vaikuta kotimaisen kansan halukkuuteen jatkaa konfliktia.

Osa kansalaisista on tietenkin syvästi huolissaan rakkaistensa kohtalosta, mutta näiden huolien ilmaiseminen vaatii riskinottamista. Järjestelmässä, jossa sota-arvosteluun liittyy juridisia seurauksia ja sosiaalisesta arvostuksesta menettämisen mahdollisuus, monet valitsevat hiljaisuuden. Tämä on rationaalinen valinta epävakaassa ympäristössä.

Toiset puolestaan hyväksyvät valtion esittämät perustelut sodalle. Saattaa olla, että he näkevät uhraukset tarpeellisina isänmaan turvaamiseksi. Ideologinen kiteytyminen saattaa tehdä inhimilliset kustannukset hyväksyttävämmiksi.

On myös mahdollista, että Venäjän joukossa vallitsee laaja apatiaa. Sodalla saattaa olla vähemmän väliä tavallisen kansalaisen jokapäiväisen elämään kuin mitä länsimaissa oletetaan. Jos talous säilyy suhteellisen vakaana ja sota käydään kaukana kotoa, henkilökohtainen vaikutus voi tuntua etäiseltä.

Sotilaslogistiikka ja väestölle näkymätön uusintaminen

Sotilaspolitiikan näkökulmasta on merkille pantavaa, että Venäjä näyttää pystyvän korvaamaan henkilöstöpuutokset suhteellisen helposti. Tämä johtuu osittain maan suuresta väestöpohjasta, mutta myös siitä, että kotiinpaluu ja palkkaamisen prosessit voidaan pitää julkisuudesta poissa.

Uusintaminen ei tapahdu näytellyissä paraatteissa tai julkisissa seremonioissa ainakaan suurissa määrin. Sen sijaan prosessi tapahtuu hallinnollisten kanavien kautta, joista julkisuuteen siivilöityy vähän tietoa. Tämä on kirjaimellisesti se, mikä pitää sodankäynnin mahdollisena.

Sotilaallinen kapasiteetti jatkaa operaatioita on olemassa, kunhan väestö hyväksyy kohtuullisen tason menetyksiä. Ja näyttää siltä, että tuo kohtuullisuuden kynnys on Venäjällä asetettu huomattavasti korkeammalle kuin monissa muissa maissa.

Historiallinen periytymys ja statuksen politiikka

Ymmärtääkseen Venäjän nykyisen reaktiotavan sotilastappioihin, kannattaa katsoa taaksepäin. Neuvostoliitolla oli joukko historian suurimpia sotilastappioita, ja se silti jatkoi, kunnes voitto oli saavutettu tai voimat ehtyvät. Se, että kansalaiset kärsivät ja että joukot vaihtuvat, oli osittain hyväksyttyä osana suurta taisttelua.

Tämä historiallinen kulttuuriperintö ei ole kadonnut. Se on pikemminkin muokkautunut nykyisiin olosuhteisiin. Kansallinen identiteetti on rakennettu osaksi tarinaa suurvallasta, joka on kestävä ja määrätietoinen. Tässä narratiivissa, pienempikin sakriifissi kansallisen grandeurin säilyttämisen hyväksi voidaan nähdä hyväksyttäväksi.

Se, että muut maailman osat näkevät tilanteen poikkeuksellisen traagisena, ei muuta sitä tosiasiaa, että Venäjällä asiaa käsitellään eri tavalla. Tämä ero käsittelytavassa on ehkä se suurin kysymysmerkki: ei siitä, mitä tapahtuu, vaan siitä, miten siihen suhtaudutaan.