Venäjällä on voimistunut pyrkimys palauttaa julkiseen tilaan neuvostovallan väkivaltaisimpia symboleja. Presidentti Vladimir Putinin kaudella valtion virallinen muistipolitiikka on korostanut suurvalta-asemaa, voittoja ja turvallisuuskoneiston merkitystä, samalla kun bolševikkien terrorin uhrit ovat jääneet yhä useammin sivuun. Nyt keskustelun ytimessä on Felix Dzeržinski, salaisen poliisin perustajana tunnettu bolševikkijohtaja, jonka nimi liitetään olennaisesti neuvostojärjestelmän varhaiseen väkivaltaan, teloituksiin ja laajamittaiseen vainoon.
Dzeržinski oli terrorikoneiston rakentaja
Felix Dzeržinski kuuluu Venäjän ja Neuvostoliiton historian kiistanalaisimpiin hahmoihin. Hän johti bolševikkien perustamaa Tšekaa, salaista poliisia, josta kehittyi myöhemmin neuvostovaltion turvallisuuskoneiston keskeinen edeltäjä. Tšekan tehtäväksi annettiin vallankumouksen vihollisten paljastaminen ja murskaaminen, mutta käytännössä sen toiminta merkitsi laajaa pelon järjestelmää, mielivaltaisia pidätyksiä, kuulusteluja, teloituksia ja keskitettyä valvontaa.
Venäjän sisällissodan ja niin sanotun punaisen terrorin aikana väkivallan kohteiksi joutuivat poliittiset vastustajat, entisen yhteiskuntajärjestyksen edustajat, papisto, talonpojat, epäillyt sabotoijat ja myös ihmiset, joiden syyllisyydestä ei ollut todellista näyttöä. Terrori ei ollut vain sotilaallinen keino, vaan vallankäytön periaate. Se loi mallin, jossa valtion turvallisuuden nimissä yksilön oikeudet voitiin mitätöidä kokonaan.
Dzeržinskin maine rakentui juuri tämän koneiston johtamiseen. Hänestä tehtiin neuvostoaikana kurinalaisen ja armottoman vallankumouksellisen symboli. Hänen kuvansa esiintyi virastoissa, turvallisuuspalvelujen tiloissa ja julkisissa muistomerkeissä. Neuvostoliiton hajottua monet näistä symboleista poistettiin tai niiden merkitys asetettiin uudelleen arvioitavaksi. Siksi niiden palauttaminen ei ole pelkkä kaupunkikuvallinen kysymys, vaan poliittinen viesti.
Patsas kertoo nykyvallan historiakuvasta
Moskovan julkiset paikat ovat pitkään olleet Venäjän valtapolitiikan näyttämöitä. Se, kenelle pystytetään patsas ja kuka poistetaan näkyviltä, kertoo siitä, millaista menneisyyttä valtio haluaa korostaa. Dzeržinskin nostaminen paraatipaikan tai muun keskeisen kaupunkitilan yhteyteen merkitsisi turvallisuuskoneiston perustajan asettamista takaisin kansallisen kunnian kehykseen.
Tämä sopii laajempaan suuntaukseen, jossa Venäjän johto on pyrkinyt rakentamaan katkeamatonta kertomusta vahvasta valtiosta. Tässä kertomuksessa keisarillinen Venäjä, Neuvostoliitto ja nykyinen Venäjän federaatio voidaan esittää saman historiallisena jatkumona. Ristiriidat, rikokset ja sorron kaudet eivät katoa kokonaan, mutta ne jäävät helposti voittojen ja valtakunnan suuruuden varjoon.
Dzeržinskin kohdalla ristiriita on erityisen jyrkkä. Häntä ei voi erottaa siitä terrorista, jonka organisoimisessa hän oli keskeisessä asemassa. Jos tällainen hahmo nostetaan kunnianosoituksen kohteeksi, viesti ei rajoitu menneisyyteen. Se antaa ymmärtää, että valtion turvallisuuskoneistoa voidaan pitää ensisijaisena voimana myös silloin, kun se toimii kansalaisten oikeuksien kustannuksella.
Nyky-Venäjällä turvallisuuspalvelujen asema on vahva. Monet valtion keskeiset toimijat ovat nousseet turvallisuus- ja tiedustelurakenteista. Siksi Dzeržinskin symbolinen palauttaminen palvelee myös nykyhetken vallankäytön oikeutusta. Se muistuttaa kansalaisia siitä, että valtio asettaa järjestyksen, kurin ja lojaalisuuden yksilönvapauksien edelle.
Uhrien muisto jää poliittisen kertomuksen alle
Neuvostoterrorin uhrien määrä on valtava, ja sen tarkka laskeminen on edelleen vaikeaa. Varhaisen bolševikkivallan väkivalta, kollektivisoinnin pakkotoimet, nälänhädät, joukkopidätykset, vankileirit ja Stalinin ajan puhdistukset muodostavat kokonaisuuden, jonka vaikutukset ulottuvat yhä sukupolvien yli. Vaikka Dzeržinski kuoli ennen Stalinin terrorin huippuvuosia, hänen johtamansa järjestelmä loi monia niistä käytännöistä, joita myöhemmin laajennettiin ennennäkemättömään mittakaavaan.
Venäjällä on ollut eri aikoina myös halua käsitellä tätä perintöä avoimesti. Neuvostoliiton loppuvuosina ja 1990-luvulla julkisuuteen nousi arkistoja, muistomerkkejä ja tutkimusta, jotka toivat esiin vainojen laajuuden. Monille perheille tämä merkitsi ensimmäistä mahdollisuutta saada tietoa kadonneista sukulaisista, teloitetuista läheisistä tai vankileireille lähetetyistä ihmisistä.
Viime vuosina ilmapiiri on kuitenkin muuttunut vaikeammaksi. Kansalaisjärjestöihin, historiantutkijoihin ja muistityöhön on kohdistunut painetta. Samalla virallinen puhe on painottanut kansallista yhtenäisyyttä ja valtion kunniaa. Kun menneisyyden rikoksia käsitellään, niitä saatetaan selittää aikakauden välttämättömyyksillä tai ulkoisten uhkien torjumisella. Tällainen kehystys vähentää uhrien kokemusten painoarvoa.
Dzeržinskin mahdollinen kunnianpalautus osuu juuri tähän kipukohtaan. Se ei ole neutraali muistomerkki historian henkilölle, vaan valinta siitä, kenen muisto nostetaan jalustalle. Samalla se jättää varjoon ne ihmiset, joiden elämä murskattiin saman järjestelmän nimissä.
Neuvostosymbolien paluu vahvistaa kovenevaa linjaa
Venäjän sisäinen kehitys on viime vuosina kulkenut yhä autoritaarisempaan suuntaan. Julkista keskustelua on rajoitettu, oppositiota on ajettu ahtaalle ja valtion viestintä on korostanut ulkoisia uhkia. Sodan ja turvallisuuspolitiikan varjossa menneisyyden symbolit ovat saaneet uutta käyttöä. Neuvostoliiton voitonpäivän perintöä, sotilaallisia paraateja ja turvallisuuselinten historiaa käytetään vahvistamaan mielikuvaa piiritystilassa olevasta valtiosta, jonka on oltava valmis ankariin toimiin.
Tässä ympäristössä Dzeržinskin hahmo toimii tehokkaana merkkinä. Hän edustaa hallintoa, jossa epäily riitti syyksi vainoon ja jossa valtion vihollisen käsite voitiin ulottaa lähes kehen tahansa. Kun tällainen symboli nostetaan näkyviin, se voi rohkaista tulkintaa, jossa kovaotteisuus nähdään hyveenä eikä varoituksena.
Kaupunkitila ei ole politiikassa sivuseikka. Patsaat, nimet ja muistomerkit vaikuttavat siihen, millaisia kertomuksia ihmiset kohtaavat arjessaan. Ne voivat muistuttaa rikoksista ja varoittaa niiden toistumisesta, mutta ne voivat myös häivyttää väkivallan ja esittää sen kunniallisena osana valtion rakentamista. Dzeržinskin kohdalla jälkimmäinen vaara on ilmeinen.
Venäjän johdon halu palauttaa turvallisuuskoneiston perustajan arvovaltaa kertoo myös siitä, millaisena se näkee oman historiallis-poliittisen tehtävänsä. Vallan jatkuvuus, kansalaisten valvonta ja valtion etu asetetaan etusijalle. Se on linja, jossa menneisyyden terrori ei näyttäydy varoittavana esimerkkinä vaan käyttökelpoisena perintönä.
Kansainvälinen viesti on synkkä
Dzeržinskin nostaminen näkyvälle paikalle ei jäisi vain Venäjän sisäiseksi asiaksi. Se herättäisi huolta erityisesti maissa, joilla on oma kokemuksensa neuvostovallan painostuksesta, miehityksestä tai poliittisesta väkivallasta. Itäisessä Euroopassa neuvostoterrori ei ole kaukainen historiankirjan luku, vaan osa perheiden, yhteisöjen ja valtioiden muistia.
Monissa näistä maista kommunistisen järjestelmän turvallisuuskoneistot yhdistetään pakkosiirtoihin, vankileireihin, valvontaan ja kansallisen itsemääräämisoikeuden tukahduttamiseen. Siksi Venäjän virallinen ele, joka kohottaa salaisen poliisin perustajan symboliseen arvoon, tulkittaisiin helposti merkiksi siitä, ettei menneisyyden rikoksia haluta aidosti tuomita.
Samalla se vahvistaisi käsitystä Venäjästä valtiona, joka hakee oikeutusta voimapolitiikalle menneisyyden imperiaalisista ja neuvostollisista malleista. Kun ulkopolitiikka on jo valmiiksi jännitteistä ja Euroopan turvallisuusjärjestys järkkynyt, tällaiset symboliset päätökset saavat tavallista suuremman painon.
Historiapolitiikka muokkaa tulevaisuutta
Keskustelu Dzeržinskistä osoittaa, ettei historiapolitiikka ole vain menneisyyden tulkintaa. Se vaikuttaa siihen, millaisia tekoja nykyhetkessä pidetään hyväksyttävinä ja millaista valtiota tulevaisuudessa rakennetaan. Jos terrorin suunnittelijat ja toimeenpanijat nostetaan kansallisen ylpeyden kohteiksi, raja uhrien muistamisen ja väkivallan oikeuttamisen välillä hämärtyy.
Venäjällä olisi mahdollisuus käsitellä neuvostovallan rikoksia tavalla, joka tunnustaisi sekä valtion historian monimutkaisuuden että yksilöiden kärsimyksen. Se edellyttäisi avointa tutkimusta, uhrien muistamista ja selkeää eroa historian ymmärtämisen ja terrorin ihannoinnin välillä. Dzeržinskin kunnianpalautus kulkisi päinvastaiseen suuntaan.
Moskovan paraatipaikoilla ja aukioilla esitetään aina myös kuvaa siitä, millainen Venäjä haluaa olla. Jos jalustalle nostetaan bolševikkien väkivaltakoneiston perustaja, viesti on kylmä: valtio kunnioittaa ennen kaikkea voimaa, pelkoa ja alistamista. Se on viesti, joka kertoo paljon nykyisen vallan arvoista ja siitä suunnasta, johon Venäjän virallinen muistipolitiikka on kulkemassa.
Ladataan kommentteja...