Naisiin ja tyttöihin kohdistuva väkivalta on Suomessa jälleen noussut vakavan yhteiskunnallisen keskustelun ytimeen. Viiden kuukauden aikana henkensä on menettänyt 11 tyttöä tai naista, mikä tekee näkyväksi väkivallan äärimmäisen muodon: tilanteen, jossa uhri surmataan sukupuolensa, läheissuhteensa tai naisiin kohdistuvan kontrollin ja alistamisen dynamiikan vuoksi. Monissa maissa ilmiötä kuvataan naismurhana. Suomessa se ei ole erillinen rikosnimike, vaikka väkivallan taustalla olevat rakenteet ovat viranomaisten, tutkijoiden ja järjestöjen hyvin tuntemia.
Kysymys ei ole pelkästään siitä, millä nimellä rikosta kutsutaan. Kyse on siitä, tunnistaako yhteiskunta ajoissa vaaran merkit, osaavatko viranomaiset arvioida väkivallan uusiutumisen riskiä ja antaako lainsäädäntö riittävät välineet ehkäistä tekoja ennen kuin ne muuttuvat peruuttamattomiksi. Naismurhan kriminalisointi omana rikoksenaan jakaa mielipiteitä, mutta keskustelu on laajentunut koskemaan myös poliisin, sosiaalitoimen, terveydenhuollon ja oikeusjärjestelmän kykyä suojella ihmisiä, jotka elävät väkivallan uhan alla.
Naismurha kuvaa väkivallan äärimmäistä muotoa
Naismurhalla tarkoitetaan yleensä naisen tai tytön surmaamista tilanteessa, jossa teon taustalla on sukupuoleen liittyvä motiivi, lähisuhdeväkivalta, kunniaan liittyvä kontrolli, vaino, seksuaalinen väkivalta tai muu naisiin kohdistuva alistamisen ja vallankäytön muoto. Käsite ei tarkoita, että jokainen naisen surma olisi automaattisesti naismurha. Olennaista on väkivallan luonne ja se, liittyykö tekoon sukupuolittunutta kontrollia, vihaa, omistamisen ajatusta tai väkivallan jatkumoa.
Lähisuhdeväkivallassa surma ei usein synny tyhjästä. Taustalla voi olla pitkään jatkunutta uhkailua, eristämistä, taloudellista kontrollia, fyysistä väkivaltaa, vainoamista tai eron jälkeistä häirintää. Väkivallan vaarallisin hetki voi olla juuri silloin, kun uhri pyrkii irtautumaan suhteesta. Tekijä saattaa kokea menettävänsä vallan, jolloin kontrolli voi kärjistyä hengenvaaralliseksi.
Ilmiön tunnistaminen on tärkeää, koska väkivallan dynamiikka eroaa monesta muusta rikollisuuden muodosta. Uhrin voi olla vaikea hakea apua, jos tekijä on puoliso, entinen kumppani, perheenjäsen tai muu läheinen henkilö. Pelko lasten turvallisuudesta, taloudellinen riippuvuus, häpeä, aiemmat huonot kokemukset viranomaisista tai väkivallan normalisoituminen voivat estää avun hakemista. Siksi pelkkä jälkikäteinen rangaistus ei riitä, vaan ratkaisevaa on se, miten järjestelmä toimii ennen pahinta mahdollista seurausta.
Suomessa rikosnimikkeet eivät erottele sukupuolittunutta motiivia
Suomen rikoslaissa henkirikoksia arvioidaan muun muassa tappona, murhana ja surmana. Rangaistavuuden kannalta olennaisia ovat teon tahallisuus, suunnitelmallisuus, erityinen raakuus tai julmuus, teon kokonaisarviointi sekä muut rikosoikeudelliset tunnusmerkit. Sukupuolittunut väkivalta voi tulla esiin tutkinnassa, syyteharkinnassa ja tuomion perusteluissa, mutta se ei muodosta omaa rikosnimikettään.
Tämä herättää kysymyksen näkyvyydestä. Jos naisiin kohdistuvien henkirikosten erityispiirteet jäävät yleisten rikosnimikkeiden sisään, yhteiskunnalta voi puuttua tarkka kuva siitä, kuinka usein sukupuoli, lähisuhdeväkivalta tai kontrolli ovat olleet teon keskeisiä taustatekijöitä. Tilastointi vaikuttaa siihen, mitä ongelmia pidetään poliittisesti kiireellisinä ja mihin resursseja ohjataan.
Erillisen rikosnimikkeen kannattajat katsovat, että naismurhan tunnistaminen laissa vahvistaisi viestiä: naisiin kohdistuva tappava väkivalta ei ole yksittäisten riitojen tai sattumanvaraisten tragedioiden sarja, vaan osin ennakoitavissa oleva väkivallan muoto. Tällainen muutos voisi parantaa tilastointia, koulutusta ja riskinarviointia sekä ohjata viranomaisia selvittämään aiempaa tarkemmin, onko tekoa edeltänyt vainoa, uhkailua tai muuta kontrollia.
Kriittisemmin suhtautuvat muistuttavat, että rikosoikeuden on oltava täsmällistä. Erillinen rikosnimike vaatisi selkeän määritelmän siitä, milloin kyse on naismurhasta ja miten sukupuoleen liittyvä motiivi näytetään toteen. Oikeusturvan kannalta ei riitä, että ilmiö on yhteiskunnallisesti tunnistettava; rikoksen tunnusmerkistön on oltava sovellettavissa yksittäisissä oikeudenkäynneissä. Samalla on varottava, ettei uusi nimike jää symboliseksi, jos suojelutoimet, palvelut ja viranomaisten resurssit eivät parane.
Italia valitsi rikosoikeudellisen tien
Italiassa naismurha on nostettu lainsäädännössä omaksi rikosoikeudelliseksi kysymyksekseen. Taustalla on ollut laaja yhteiskunnallinen paine, joka on syntynyt toistuvista naisten surmista ja väkivallan jatkumoista. Lainsäädännöllä on haluttu tehdä näkyväksi, että kyse ei ole vain yksittäisistä perhetragedioista, vaan väkivallan muodosta, jossa sukupuoli ja valtasuhteet ovat keskeisessä asemassa.
Tällaiset ratkaisut kertovat siitä, että rikoslain tehtävä ei ole ainoastaan rangaista menneistä teoista. Se myös määrittää, millaisia tekoja yhteiskunta pitää erityisen vakavina ja millä käsitteillä niistä puhutaan. Kun ilmiölle annetaan nimi, se voi auttaa uhreja, ammattilaisia ja päättäjiä hahmottamaan väkivallan rakenteita.
Suomeen ei kuitenkaan voi siirtää toisen maan mallia sellaisenaan. Rikosoikeudellinen järjestelmä, viranomaisrakenteet ja oikeuskäytäntö poikkeavat toisistaan. Siksi mahdollinen uudistus edellyttäisi huolellista valmistelua: mitä rikosnimike kattaisi, miten se suhteutuisi murhaan ja tappoon, vaikuttaisiko se rangaistusasteikkoihin ja millä tavoin se parantaisi uhrien turvallisuutta käytännössä.
Tärkeää olisi myös arvioida, onko tehokkain ratkaisu kokonaan uusi rikosnimike vai esimerkiksi koventamisperuste, parempi tilastointi, pakollinen riskinarviointi vakavissa lähisuhdeväkivaltatapauksissa sekä tiukemmat puuttumiskeinot vainoon ja uhkailuun. Lain nimi yksin ei pelasta ketään, mutta laki voi ohjata järjestelmän toimintaa, jos se kytketään konkreettisiin velvoitteisiin.
Vaaran merkit ovat usein nähtävissä ennen henkirikosta
Monissa vakavissa väkivaltatapauksissa jälkikäteen nousee esiin kysymys siitä, olisiko teko voitu estää. Oliko uhri hakenut apua? Oliko poliisilla aiempia tehtäviä samaan osoitteeseen? Oliko tekijä rikkonut lähestymiskieltoa, uhkaillut eron jälkeen tai seurannut uhria? Oliko väkivallan riski arvioitu kokonaisuutena vai käsiteltiinkö jokainen tapaus erillisenä tapahtumana?
Viranomaisten tiedonkulku on keskeinen kysymys. Lähisuhdeväkivallan uhri voi asioida terveydenhuollossa, sosiaalipalveluissa, poliisissa, turvakodissa ja oikeusjärjestelmässä. Jos tieto ei liiku tai kukaan ei vastaa kokonaiskuvasta, vaaran taso voi jäädä havaitsematta. Erityisen riskialttiita ovat tilanteet, joissa tekijä on uhannut tappaa uhrin, käyttänyt kuristamista, omistaa aseita, rikkoo toistuvasti rajoja tai ei hyväksy suhteen päättymistä.
Suomessa on käytössä erilaisia väkivallan riskinarvioinnin ja moniammatillisen yhteistyön malleja, mutta niiden kattavuus ja käytännön toteutus vaihtelevat. Turvakotipalvelut, matalan kynnyksen neuvonta ja lähestymiskiellot ovat tärkeitä välineitä, mutta niiden vaikuttavuus riippuu siitä, pääseekö uhri avun piiriin nopeasti ja pystytäänkö tekijän toimintaan puuttumaan.
Lähestymiskielto voi suojata vain, jos sen rikkomiseen reagoidaan viipymättä. Vainoaminen voi näyttää ulkopuoliselle viesteiltä, seuraamiselta tai yhteydenotoilta, mutta uhrille se voi merkitä jatkuvaa pelkoa ja viestiä siitä, ettei tekijä aio luopua kontrollista. Siksi väkivallan ehkäisyssä tarvitaan myös ymmärrystä henkisestä väkivallasta ja kontrollista, ei pelkästään näkyvien vammojen arviointia.
Lakiuudistus olisi vain osa laajempaa ratkaisua
Jos Suomessa päätettäisiin valmistella naismurhaa koskeva rikosnimike tai muu rikosoikeudellinen muutos, sen rinnalle tarvittaisiin vahva ehkäisevä kokonaisuus. Keskeistä olisi varmistaa, että poliisi, syyttäjät, tuomioistuimet, sosiaalitoimi, koulut ja terveydenhuolto tunnistavat väkivallan sukupuolittuneet piirteet ja osaavat toimia niiden perusteella.
Koulutuksella on suuri merkitys. Ammattilaisten on tunnistettava tilanteet, joissa väkivalta voi kärjistyä. Erityistä huomiota vaativat eron jälkeinen vaino, kontrolloiva käyttäytyminen, toistuvat uhkaukset, lasten käyttäminen painostuskeinona sekä tekijän itsetuhoiset tai omistushaluiset puheet. Näissä tilanteissa apu ei saa jäädä uhrin oman jaksamisen varaan.
Myös tekijöihin kohdistuvat palvelut ovat osa turvallisuutta. Väkivaltaa käyttäneille tarvitaan ohjelmia, jotka puuttuvat käyttäytymiseen varhaisessa vaiheessa. Samalla on pidettävä selvä raja: vastuu väkivallasta on aina tekijällä. Uhrin tehtävä ei ole hallita väkivallan riskiä yksin eikä sovitella omaa elämäänsä niin, että tekijä ei suuttuisi.
Tilastointi on toinen ratkaiseva osa. Jos jokaisessa naisen tai tytön henkirikoksessa selvitettäisiin järjestelmällisesti suhde tekijään, aiempi väkivalta, vaino, lähestymiskiellot, viranomaiskontaktit ja mahdollinen sukupuolittunut motiivi, päätöksenteko perustuisi nykyistä tarkempaan tietoon. Se voisi paljastaa, missä kohtaa järjestelmä pettää ja millaisilla toimilla kuolemia voitaisiin ehkäistä.
Yhteiskunnan viesti ratkaisee
Naisiin ja tyttöihin kohdistuva väkivalta ei ole yksityisasia. Se on turvallisuuskysymys, ihmisoikeuskysymys ja poliittinen kysymys. Kun viiden kuukauden aikana kuolee 11 tyttöä tai naista, keskustelu ei voi rajoittua yksittäisten tapausten kauhisteluun. Tarvitaan arvio siitä, mitä yhteiskunta tekee ennen kuin väkivalta muuttuu henkirikokseksi.
Erillinen naismurhaa koskeva rikosnimike voisi tehdä ilmiöstä näkyvämmän ja vahvistaa viranomaisten velvollisuutta tarkastella väkivallan sukupuolittuneita piirteitä. Samalla sen vaikutus riippuisi siitä, rakennetaanko ympärille toimiva kokonaisuus: riittävät turvakotipaikat, tehokas riskinarviointi, nopea puuttuminen lähestymiskiellon rikkomiseen, parempi viranomaisyhteistyö ja pitkäjänteinen väkivallan ehkäisy.
Lainsäädäntö ei yksin poista väkivaltaa, mutta se voi muuttaa tapaa, jolla väkivalta tunnistetaan ja siihen vastataan. Jos lainmuutos johtaisi siihen, että uhkaavat tilanteet otetaan vakavammin, väkivallan jatkumot kirjataan näkyviin ja suojelutoimet käynnistyvät aiemmin, sillä voisi olla todellista merkitystä.
Tyttöjen ja naisten oikeus elämään ja turvallisuuteen ei saa riippua siitä, kuinka sitkeästi he itse jaksavat pyytää apua tai kuinka hyvin yksittäinen viranomainen tunnistaa vaaran. Yhteiskunnan on rakennettava järjestelmä, jossa väkivallan merkit otetaan vakavasti ennen kuolemaa. Siksi keskustelu naismurhan tunnistamisesta laissa on samalla keskustelu siitä, kuinka vakavasti Suomi suhtautuu naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisyyn.
Ladataan kommentteja...