Suomalaisten asuntovelallisten arkea hallitsee usein yksi kysymys: kannattaako laina sitoa kolmen kuukauden vai kahdentoista kuukauden euriboriin? Kysymys tuntuu teknisiltä, mutta sen taakse kätkeytyy summa, joka voi vuodessa nousta tuhansiin euroihin. Kun euriborien kehitystä tarkastellaan koko sen historian ajalta, vuodesta 1999 nykypäivään, kuva on yllättävän selkeä: lyhyempi korko on useimpina vuosina ollut halvempi valinta, ja pidemmän koron tuomat yllätykset ovat toistuvasti osuneet lainanottajan kannalta väärään suuntaan.
Kaksi erilaista tapaa seurata korkoa
Euribor-korot syntyivät, kun euro otettiin käyttöön pankkien välisenä laskentaperustana vuonna 1999. Niiden tarkoitus on kuvata, millä hinnalla pankit lainaavat rahaa toisilleen euroalueella. Kolmen kuukauden euribor päivittyy lainan viitekorkona neljä kertaa vuodessa, kun taas kahdentoista kuukauden euribor tarkistuu vain kerran vuodessa. Tämä ero kuulostaa pieneltä tekniseltä yksityiskohdalta, mutta sillä on suuri merkitys sille, miten nopeasti korkomuutokset siirtyvät lainanottajan maksettavaksi.
Kun korot ovat laskussa, lyhyempi kolmen kuukauden korko reagoi nopeammin alaspäin, ja lainanottaja hyötyy muutoksesta jo muutaman kuukauden viiveellä. Kahdentoista kuukauden korkoon sidottu laina sen sijaan voi jäädä kiinni vanhaan, korkeampaan tasoon jopa vuodeksi, vaikka markkinakorot olisivat jo ehtineet laskea merkittävästi. Vastaavasti nousevassa korkoympäristössä kahdentoista kuukauden korko voi tarjota hetkellistä suojaa, koska se ei nouse yhtä nopeasti kuin kolmen kuukauden korko. Tämä asetelma on johtanut siihen, että moni on mieltänyt pidemmän koron turvallisemmaksi vaihtoehdoksi – todellisuus on kuitenkin ollut toinen.
Vuosituhannen vaihteesta finanssikriisiin
1999–2008 euriborit liikkuivat useiden prosenttiyksiköiden tasolla, ja korkotaso vaihteli talouden suhdanteiden mukaan. Tänä aikana kahdentoista kuukauden korko oli usein hieman korkeampi kuin kolmen kuukauden korko, koska markkinat hinnoittelivat pidempään sidottuun korkoon pienen riskilisän. Kun talous kasvoi tasaisesti ja korkotaso pysyi ennustettavana, ero näiden kahden koron välillä pysyi maltillisena eikä vaikuttanut lainanottajan talouteen dramaattisesti.
Tilanne muuttui vuoden 2008 finanssikriisin myötä. Euroopan keskuspankki alkoi laskea ohjauskorkoaan nopeasti talouden elvyttämiseksi, ja kolmen kuukauden euribor reagoi tähän välittömästi. Kahdentoista kuukauden korko sen sijaan laahasi perässä, koska se oli jo lukittunut edelliseen, korkeampaan tasoon. Tänä aikana ensimmäistä kertaa nähtiin selvästi, miten nopea reagointikyky voi säästää lainanottajalle rahaa: kolmen kuukauden korkoon sidotun lainan kuukausierä laski nopeammin kuin vastaavan, pidempään korkoon sidotun lainan.
Nollakorkojen pitkä kausi
Finanssikriisin jälkeen alkoi euroalueella poikkeuksellisen pitkä matalien korkojen kausi, joka kesti vuosikausia. Sekä kolmen että kahdentoista kuukauden euriborit laskivat lähelle nollaa ja ajautuivat lopulta negatiivisiksi. Tänä aikana korkojen väliset erot kaventuivat merkittävästi, eikä valinnalla ollut suurta taloudellista merkitystä, koska molemmat korot pysyivät poikkeuksellisen matalina lähes koko 2010-luvun ajan.
Moni lainanottaja tottui tänä aikana ajattelemaan, ettei viitekoron valinnalla ole juuri väliä. Tämä käsitys osoittautui myöhemmin harhaanjohtavaksi, sillä pitkä matalien korkojen kausi oli poikkeuksellinen jakso euriborien koko historiassa, ei pysyvä normaalitila. Kun korot lopulta lähtivät nousuun, ero kolmen ja kahdentoista kuukauden koron välillä palasi näkyväksi – ja tällä kertaa aiempaa suurempana.
Korkojen paluu ja lyhyen koron etu
2020-luvun alussa inflaatio kiihtyi voimakkaasti, ja Euroopan keskuspankki vastasi tähän nostamalla ohjauskorkojaan poikkeuksellisen nopeasti. Sekä kolmen että kahdentoista kuukauden euriborit nousivat lyhyessä ajassa tasoille, joita ei oltu nähty yli vuosikymmeneen. Tässä vaiheessa kahdentoista kuukauden korko nousi usein etunenässä, koska markkinat hinnoittelivat tulevat korotukset etukäteen pidempään sidottuun korkoon.
Käytännössä tämä tarkoitti, että kahdentoista kuukauden koron valinnut lainanottaja saattoi joutua maksamaan korkeampaa korkoa jo ennen kuin kolmen kuukauden korko oli ehtinyt nousta samalle tasolle. Kun korkojen nousuvaihe myöhemmin tasaantui ja kääntyi laskuun, tilanne toistui peilikuvana: kolmen kuukauden korko alkoi laskea nopeammin, kun taas kahdentoista kuukauden korkoon sidottu laina jäi kiinni korkeampaan tasoon pidemmäksi aikaa. Vuositasolla tarkasteltuna näiden kahden vaihtoehdon välinen ero on tiettyinä ajanjaksoina noussut jopa noin 2800 euroon keskikokoisen asuntolainan kohdalla, kun korkojen suunta on vaihtunut nopeasti eikä kahdentoista kuukauden korko ole ehtinyt seurata perässä.
Mitä historia opettaa lainanottajalle
Kun euriborien koko historiaa tarkastellaan vuodesta 1999 alkaen, toistuva havainto on, että kolmen kuukauden korko on keskimäärin ollut halvempi vaihtoehto ja se on myös reagoinut nopeammin sekä nousuihin että laskuihin. Kahdentoista kuukauden korko on toisinaan tarjonnut lyhytaikaista suojaa nousevassa korkoympäristössä, mutta tämä hyöty on toistuvasti kääntynyt tappioksi heti, kun korot ovat lähteneet laskuun.
Tämä ei tarkoita, että pidempi korko olisi aina huono valinta. Sen tuoma ennustettavuus voi olla arvokasta taloudelle, joka kaipaa vakautta kuukausittaisiin menoihin eikä halua seurata korkomarkkinoiden liikkeitä jatkuvasti. Historiallinen aineisto kuitenkin osoittaa, että tämä vakaus on maksanut – ja ajoittain maksanut paljon. Lainanottajan kannattaakin arvioida valintaa oman riskinsietokykynsä ja taloudellisen tilanteensa kautta, ei pelkästään sen perusteella, kumpi korko tuntuu tietyllä hetkellä turvallisemmalta. Pitkä historia viitekorkojen kehityksestä muistuttaa, että korkoympäristö voi kääntyä nopeasti suuntaan tai toiseen, ja juuri tämä kääntymisen nopeus on se tekijä, joka lopulta ratkaisee, kumpi valinta osoittautuu jälkikäteen edullisemmaksi.
Ladataan kommentteja...