Pekka Toveri: Venäjän isku maailmanperintökohteeseen on valtion barbarismia

Venäjän laaja ohjusisku UNESCO:n maailmanperintökohteeseen on nostanut jälleen esiin kysymyksen siitä, miten järjestelmällisesti sota kohdistuu myös siviiliyhteiskunnan symboleihin, historiaan ja kulttuuriperintöön. Europarlamentaarikko Pekka Toveri on luonnehtinut iskua valtion barbarismiksi. Arvio kuvaa laajempaa huolta siitä, että sotilaallisen voiman käytöllä pyritään aiheuttamaan muutakin kuin välitöntä tuhoa: iskut kulttuurisesti merkittäviin kohteisiin osuvat myös kansalliseen muistiin, identiteettiin ja yhteiseen eurooppalaiseen perintöön.

Ohjusisku kohdistui suojeltuun kulttuuriperintöön

Venäjän kerrotaan käyttäneen laajaa ohjusarsenaalia iskussa, jonka seurauksena UNESCO:n maailmanperintökohde joutui hyökkäyksen kohteeksi. Maailmanperintökohteet ovat kansainvälisesti tunnustettuja paikkoja, joiden merkitys ulottuu yksittäisen valtion rajojen ulkopuolelle. Ne voivat olla historiallisia rakennuksia, kaupunkikokonaisuuksia, uskonnollisia kohteita, arkeologisia alueita tai kulttuurimaisemia, joiden säilyttämistä pidetään koko ihmiskunnan yhteisenä tehtävänä.

Tällaisiin kohteisiin kohdistuvat iskut ovat erityisen vakavia, koska niiden vahingot eivät rajoitu korjattaviin rakenteisiin tai taloudellisiin menetyksiin. Kun vuosisatojen historiaa kantava alue vaurioituu tai tuhoutuu, menetys koskee myös tulevia sukupolvia. Rakennuksia voidaan joskus korjata, mutta alkuperäistä käsityötä, historiallista kerroksellisuutta ja paikan autenttisuutta ei voida palauttaa ennalleen.

Ohjusaseiden käyttö lisää tuhon mittakaavaa ja arvaamattomuutta. Laajoissa iskuissa kohteiden ympäristö, siviili-infrastruktuuri ja asuinalueet voivat joutua samanaikaisesti vaaraan. Siksi maailmanperintökohteeseen osuva hyökkäys ei ole vain kulttuuripoliittinen kysymys, vaan myös osa laajempaa keskustelua siviilien suojelusta ja sodan oikeussäännöistä.

Toverin arvio heijastaa kasvavaa turhautumista

Pekka Toverin käyttämä ilmaus valtion barbarismista on poikkeuksellisen kova, mutta se istuu siihen sävyyn, jolla Venäjän toimia on viime vuosina arvioitu Euroopassa. Kyse ei ole yksittäisestä tunnepurkauksesta, vaan laajemmasta poliittisesta tulkinnasta: jos valtio käyttää järjestelmällisesti raskasta aseistusta tavalla, joka uhkaa siviilejä ja kulttuuriperintöä, se nähdään hyökkäyksenä kansainvälisen järjestyksen periaatteita vastaan.

Toveri tunnetaan turvallisuuspolitiikan ja sotilaallisen analyysin asiantuntijana, ja hänen kommenttinsa painottuvat usein siihen, mitä aseiden käyttö kertoo hyökkääjän tavoitteista ja toimintatavasta. Tässä tapauksessa keskeistä on se, että UNESCO:n maailmanperintökohde ei ole tavanomainen sotilaallinen maali. Sen arvo perustuu historiaan, kulttuuriin ja yhteiseen kansainväliseen tunnustukseen.

Kulttuurikohteisiin kohdistuvat iskut voivat olla seurausta piittaamattomuudesta, huonosta maalintamisesta tai tahallisesta strategiasta. Jokainen näistä vaihtoehdoista on vakava. Jos kyse on piittaamattomuudesta, hyökkääjä hyväksyy siviili- ja kulttuurivahingot osana toimintaansa. Jos kyse on tahallisuudesta, kulttuuriperintöä käytetään sodankäynnin välineenä. Molemmat tulkinnat vahvistavat käsitystä siitä, että sodan vaikutukset ulottuvat taistelukenttien ulkopuolelle.

Maailmanperintö kuuluu myös kansainväliselle yhteisölle

UNESCO:n maailmanperintöjärjestelmä perustuu ajatukseen, että tietyt kohteet ovat merkittäviä koko ihmiskunnalle. Kun valtio sitoutuu suojelemaan maailmanperintökohdetta, kyse ei ole vain kansallisesta päätöksestä, vaan myös kansainvälisestä velvoitteesta. Siksi aseelliset hyökkäykset näitä kohteita vastaan herättävät voimakasta reaktiota yli valtiorajojen.

Sodan aikana kulttuuriperintö on erityisen haavoittuvassa asemassa. Museot, kirjastot, arkistot, kirkot, muistomerkit ja vanhat kaupunkikeskustat voivat vaurioitua hetkessä. Niiden suojaaminen vaatii paitsi paikallista varautumista myös kansainvälistä painetta ja dokumentointia. Kun vahinkoja syntyy, niiden laajuus on kyettävä todentamaan, jotta vastuu ei hämärry sodan sekasorrossa.

Kansainvälisen oikeuden näkökulmasta kulttuuriomaisuuden suojeleminen on osa sodankäynnin rajoja. Hyökkäysten on oltava suhteellisia, sotilaallisesti perusteltuja ja suunnattuja laillisiin kohteisiin. Maailmanperintökohteeseen osuva ohjusisku nostaa väistämättä esiin kysymyksen siitä, miten näitä periaatteita on noudatettu ja onko hyökkäyksessä otettu riittävästi huomioon siviili- ja kulttuurikohteiden suoja.

Venäjän toiminta kiristää poliittista ilmapiiriä Euroopassa

Isku tapahtuu tilanteessa, jossa Euroopan turvallisuuspoliittinen ilmapiiri on jo valmiiksi jännittynyt. Venäjän hyökkäyssota on muuttanut perusteellisesti käsitystä eurooppalaisesta turvallisuudesta, puolustuksesta ja kriisinkestävyydestä. Jokainen laaja ohjusisku vahvistaa näkemystä siitä, että Venäjä on valmis käyttämään sotilaallista voimaa tavoilla, jotka aiheuttavat mittavia siviilivahinkoja ja laajaa epävarmuutta.

Poliittisesti tällaiset iskut lisäävät painetta jatkaa ja vahvistaa Ukrainan tukemista. Ne vaikuttavat keskusteluun ilmapuolustuksesta, pitkän kantaman asejärjestelmistä, pakotteista ja Venäjän kansainvälisestä eristämisestä. Erityisesti kulttuuriperintöön kohdistuvat vahingot tekevät sodan seurauksista näkyviä myös niille, jotka seuraavat tapahtumia muuten etäältä. Kun kohteena on maailmanperintö, kyse ei ole vain yhden maan kärsimyksestä, vaan koko Euroopan kulttuurisen turvallisuuden kysymyksestä.

Suomessa Venäjän toimia tarkastellaan myös oman turvallisuusympäristön kautta. Suomen Nato-jäsenyys, itärajan tilanne ja puolustuspoliittinen varautuminen ovat muuttaneet keskustelun sävyä pysyvästi. Venäjän ohjusiskut muistuttavat siitä, että sotilaallinen uhka voi kohdistua sekä kriittiseen infrastruktuuriin että yhteiskunnan symbolisiin rakenteisiin. Siksi turvallisuuspolitiikka ei rajoitu vain joukkoihin, aseisiin ja rajoihin, vaan siihen kuuluu myös yhteiskunnan henkinen ja kulttuurinen kestävyys.

Kulttuurikohteiden tuho on osa laajempaa painostusta

Kulttuuriperintöön kohdistuva väkivalta on historiallisesti ollut keino murtaa yhteisöjen identiteettiä. Kun muistomerkkejä, pyhiä paikkoja tai historiallisia keskuksia tuhotaan, viesti voi olla tarkoituksellinen: menneisyys, kieli, uskonto ja kansallinen muisti pyritään alistamaan sotilaalliselle voimalle. Tästä syystä kulttuurikohteiden suojelu on myös poliittinen ja moraalinen kysymys.

Venäjän sotatoimissa on toistuvasti nähty iskuja, joiden vaikutukset ulottuvat kauas sotilaallisista kohteista. Energiahuolto, asuinalueet, koulut, sairaalat ja historialliset ympäristöt ovat kaikki olleet sodan haavoittuvia pintoja. Kun ohjusarsenaalia käytetään laajasti, vahingot eivät ole vain sivuseuraus, vaan ne muokkaavat koko yhteiskunnan toimintakykyä ja ihmisten arkea.

Maailmanperintökohteen vahingoittuminen lisää myös jälleenrakennuksen taakkaa. Sodan päätyttyä edessä ei ole vain teiden, siltojen ja sähköverkkojen korjaaminen, vaan myös kulttuuriperinnön pelastaminen, dokumentointi ja mahdollinen restaurointi. Tämä työ voi kestää vuosikymmeniä, ja se vaatii asiantuntijoita, rahoitusta sekä kansainvälistä yhteistyötä.

Vastuun osoittaminen korostuu sodan pitkittyessä

Kun sota pitkittyy, yksittäiset iskut voivat helposti hukkua tapahtumien virtaan. Siksi kulttuuriperintöön kohdistuvat hyökkäykset on tärkeää kirjata, tutkia ja pitää esillä. Vastuun osoittaminen ei ole vain oikeudellinen kysymys, vaan myös osa sitä, miten kansainvälinen yhteisö puolustaa omia sääntöjään.

Pekka Toverin jyrkkä arvio kuvastaa sitä, että Venäjän toimia ei nähdä enää pelkästään tavanomaisena sotilaallisena väkivaltana, vaan hyökkäyksenä järjestystä, sivistystä ja yhteisiä normeja vastaan. Kun maailmanperintökohde joutuu ohjusiskun kohteeksi, kyse on teosta, jonka vaikutukset ulottuvat välitöntä tuhoa pidemmälle.

Tapaus vahvistaa jälleen käsitystä siitä, että kulttuuriperinnön suojeleminen ei ole sodan aikana toissijainen asia. Se on osa siviilien suojelua, kansainvälisen oikeuden puolustamista ja yhteiskuntien tulevaisuuden turvaamista. Venäjän isku UNESCO:n suojelemaan kohteeseen jää siksi osaksi laajempaa kertomusta sodasta, jossa aseiden kohteena eivät ole vain alueet ja rakennukset, vaan myös muisti, identiteetti ja eurooppalainen kulttuurinen perintö.