Pohjois-Savon hyvinvointialueen talous on ollut tiukoilla jo pidemmän aikaa, ja alueella toteutetut säästöohjelmat ovat nyt johtaneet tilanteisiin, joita on arvioitu lainvastaisiksi. Kyse on erityisesti sosiaali- ja terveyspalveluiden saatavuudesta, jonka on todettu paikoin viivästyneen niin, ettei lakisääteisiä määräaikoja ole pystytty noudattamaan. Kehitys herättää huolta siitä, missä kulkee raja tarpeellisen talouskurin ja perusoikeuksien toteutumisen välillä.
Säästöpaineet ovat kasvaneet vuosi vuodelta
Hyvinvointialueiden rahoitusmalli on rakennettu niin, että valtio määrittää suurelta osin käytettävissä olevat varat, kun taas alueiden on itse vastattava palveluiden järjestämisestä lakien edellyttämällä tavalla. Pohjois-Savossa tämä yhtälö on osoittautunut erityisen haastavaksi, sillä alueen väestörakenne on ikääntynyt keskimääräistä nopeammin ja palveluiden tarve on kasvanut samaan aikaan, kun taloudelliset raamit ovat kiristyneet. Alueen johto on joutunut tekemään säästöpäätöksiä, jotka koskettavat käytännössä kaikkia toimialoja perusterveydenhuollosta erikoissairaanhoitoon ja sosiaalipalveluihin.
Säästötoimet ovat näkyneet muun muassa henkilöstön vähentämisenä, toimipisteiden karsimisena ja palveluiden keskittämisenä suurempiin yksiköihin. Yksittäisinä toimenpiteinä nämä ratkaisut on usein perusteltu tehokkuuden lisäämisellä, mutta yhteisvaikutuksena ne ovat heikentäneet palveluiden saavutettavuutta erityisesti haja-asutusalueilla ja pienemmillä paikkakunnilla. Kun resursseja on samaan aikaan vähennetty useasta suunnasta, on kokonaisuuden hallinta käynyt yhä vaikeammaksi.
Mihin havaitut lainvastaisuudet liittyvät
Esiin nousseet ongelmat liittyvät erityisesti hoitoon pääsyn määräaikoihin, joista säädetään terveydenhuoltolaissa ja sosiaalihuoltolaissa. Näiden lakien mukaan esimerkiksi kiireettömään hoitoon on päästävä tietyssä ajassa yhteydenotosta, ja myös sosiaalipalveluiden tarpeen arviointi on tehtävä laissa määritellyssä määräajassa. Pohjois-Savossa näitä aikarajoja ei ole kaikilta osin pystytty noudattamaan, mikä on tarkoittanut sitä, että osa asukkaista on joutunut odottamaan palveluita lakisääteistä pidempään.
Ongelmat eivät rajoitu pelkästään odotusaikoihin. Myös hoidon ja huolenpidon jatkuvuudessa on havaittu puutteita tilanteissa, joissa henkilöstöä on ollut liian vähän suhteessa asiakasmäärään. Erityisen herkkiä tällaiselle kehitykselle ovat olleet ikääntyneiden ympärivuorokautinen hoiva sekä lastensuojelun palvelut, joissa henkilöstömitoituksesta ja palveluiden laadusta on tarkat säännökset. Kun mitoitukset eivät ole täyttyneet, on kyse ollut suoraan lain vastaisesta tilanteesta, ei vain laadullisesta puutteesta.
Vaikutukset näkyvät asukkaiden arjessa
Tavallisen asukkaan näkökulmasta säästöjen seuraukset konkretisoituvat usein pitkinä jonotusaikoina, vaikeutena tavoittaa oikeaa palvelua ja epävarmuutena siitä, mistä apua ylipäätään saa. Erityisesti haavoittuvassa asemassa olevat ihmiset, kuten paljon palveluita tarvitsevat vanhukset, mielenterveyskuntoutujat ja lapsiperheet, ovat joutuneet tilanteeseen, jossa avun saaminen on viivästynyt kriittisellä tavalla. Viivästykset voivat pahimmillaan johtaa siihen, että alun perin lievä ongelma ehtii vaikeutua ennen kuin apua saadaan, mikä puolestaan lisää myöhemmin tarvittavan hoidon ja tuen määrää ja kustannuksia.
Alueen asukkaiden yhdenvertaisuus on myös kyseenalaistunut, sillä palveluiden saatavuus vaihtelee huomattavasti asuinpaikan mukaan. Kaupunkikeskuksissa palveluita on edelleen kohtalaisesti tarjolla, mutta syrjäisemmillä alueilla etäisyydet ja henkilöstöpula ovat kasvattaneet eroja entisestään. Tämä on ristiriidassa sen periaatteen kanssa, että hyvinvointialueiden tehtävänä on taata kaikille asukkaille yhdenvertainen pääsy lakisääteisiin palveluihin asuinpaikasta riippumatta.
Henkilöstön kuormitus on kasvanut merkittävästi
Säästöt eivät kosketa vain palveluiden käyttäjiä, vaan myös niitä työntekijöitä, jotka palveluita tuottavat. Kun henkilöstömäärää on vähennetty samalla kun asiakasmäärät ja hoidon tarve ovat pysyneet ennallaan tai jopa kasvaneet, on jäljelle jäävän henkilöstön työtaakka kasvanut huomattavasti. Tämä on näkynyt lisääntyneenä sairauspoissaolojen määränä sekä vaikeutena rekrytoida uutta henkilöstöä avoimiin tehtäviin, mikä on ruokkinut noidankehää: vähäinen henkilöstömäärä kuormittaa jäljellä olevia työntekijöitä entisestään, mikä puolestaan lisää alan houkuttelevuuden heikkenemistä.
Monilla aloilla, kuten hoitotyössä, työntekijät ovat joutuneet tekemään päätöksiä siitä, kenelle apua ehditään antamaan ensin, kun resursseja ei ole riittävästi kaikille. Tällaiset tilanteet aiheuttavat eettistä kuormitusta ja voivat johtaa siihen, että työntekijät kokevat, etteivät pysty tekemään työtään ammattietiikkansa edellyttämällä tavalla. Pitkittyessään tämä voi johtaa työntekijöiden uupumiseen ja alan vaihtoon, mikä entisestään heikentää alueen kykyä tuottaa lakisääteisiä palveluita.
Valvovat viranomaiset ovat kiinnittäneet asiaan huomiota
Sosiaali- ja terveyspalveluiden lainmukaisuutta valvovat Suomessa muun muassa aluehallintovirastot sekä sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto Valvira. Näiden viranomaisten tehtävänä on puuttua tilanteisiin, joissa palveluiden järjestäjä ei kykene täyttämään lakisääteisiä velvoitteitaan, ja tarvittaessa velvoittaa hyvinvointialue korjaamaan puutteet määräajassa. Pohjois-Savon tilanteessa valvonnan piiriin on noussut useita yksittäisiä epäkohtia, jotka liittyvät sekä hoitoon pääsyn viiveisiin että henkilöstömitoituksen alittumiseen.
Valvontaviranomaisten keinovalikoima on kuitenkin rajallinen tilanteissa, joissa ongelman juurisyy on rahoituksen riittämättömyys eikä esimerkiksi yksittäisen yksikön johtamisessa oleva puute. Vaikka aluehallintovirasto voisi antaa huomautuksen tai kehotuksen korjata tilanne, ei se pysty ratkaisemaan sitä perimmäistä ongelmaa, että käytettävissä olevat varat eivät riitä kaikkien lakisääteisten velvoitteiden täyttämiseen nykyisellä palveluverkolla ja henkilöstömäärällä. Tämä asettaa hyvinvointialueen johdon vaikeaan asemaan, kun sen on samanaikaisesti noudatettava sekä talousarviotaan että lainsäädäntöä.
Mitä ratkaisuja on pohdittu
Pohjois-Savon hyvinvointialueella on käyty keskustelua siitä, miten tilannetta voitaisiin korjata ilman, että palveluiden laatu heikkenee entisestään. Esillä on ollut muun muassa palveluiden priorisointia koskevia linjauksia, digitaalisten palvelukanavien laajempaa hyödyntämistä sekä yhteistyön tiivistämistä naapurialueiden ja yksityisten palveluntuottajien kanssa. Näiden keinojen avulla on pyritty helpottamaan akuuteinta resurssipulaa, mutta ne eivät yksin riitä poistamaan rakenteellista ristiriitaa rahoituksen ja palveluvelvoitteiden välillä.
Pidemmällä aikavälillä ratkaisu edellyttäisi joko lisärahoitusta valtion suunnalta, palveluverkon perusteellisempaa uudelleenjärjestelyä tai lainsäädännön täsmentämistä siten, että hyvinvointialueiden velvoitteet ja niiden käytössä olevat resurssit vastaisivat paremmin toisiaan. Kunnes tällaisia ratkaisuja on löydetty, on todennäköistä, että samankaltaisia ongelmia nähdään myös jatkossa, ei ainoastaan Pohjois-Savossa vaan useilla muillakin hyvinvointialueilla, joiden taloudellinen tilanne on samankaltainen. Asukkaiden ja henkilöstön kannalta keskeistä on, että tilanteesta viestitään avoimesti ja että korjaavat toimet kohdistetaan ensisijaisesti niihin kohtiin, joissa lakisääteisten oikeuksien toteutuminen on eniten vaarassa.
Ladataan kommentteja...