Stubb: Venäjä ryhmittää joukkonsa nopeasti Suomen rajalle sodan päätyttyä

Suomen idän suunnan turvallisuustilanne on noussut jälleen julkisen keskustelun keskiöön, kun presidentti Alexander Stubb on arvioinut, että Venäjä ryhtyy ryhmittämään joukkojaan Suomen vastaiselle rajalle hyvin nopeasti sen jälkeen, kun Ukrainan sota jollain tavalla päättyy. Arvio kytkeytyy laajempaan keskusteluun siitä, millaiseksi Venäjän sotilaallinen läsnäolo Suomen lähialueilla muodostuu, kun suuri osa sen joukoista on vuosien ajan ollut sidottuna Ukrainan rintamalle.

Varautuminen ei pääty sodan loppumiseen

Monissa yhteyksissä on toistunut ajatus, että Ukrainan sodan päättyminen toisi automaattisesti helpotusta Suomen turvallisuustilanteeseen. Presidentti Stubbin esittämä näkemys asettaa tämän oletuksen kyseenalaiseksi. Hänen mukaansa tulitauko tai rauhansopimus ei tarkoita, että Venäjän sotilaallinen kiinnostus lähialueita kohtaan vähenisi – päinvastoin, joukkojen vapautuminen Ukrainan suunnalta voi mahdollistaa niiden nopean siirtämisen muualle, myös Suomen rajan tuntumaan.

Tämä näkemys on linjassa sen kanssa, mitä useat turvallisuusasiantuntijat ovat viime vuosina todenneet: Venäjän asevoimien rakenteellinen uudistaminen ja joukkojen keskittäminen länsirajoille on ollut käynnissä jo ennen sotaa, ja sodan päättyminen todennäköisesti vain nopeuttaisi tätä kehitystä sen sijaan, että se pysäyttäisi sen. Suomen kannalta olennaista ei siis ole vain se, milloin sota päättyy, vaan myös se, missä kunnossa ja millä aikataululla Venäjän asevoimat kykenevät palautumaan normaaliin rauhanajan ryhmitykseensä.

Venäjän sotilaallisen kapasiteetin palautuminen

Sotilasasiantuntijat ovat pitkään arvioineet, että Venäjän maavoimien kalusto- ja henkilöstötappiot Ukrainan sodassa ovat olleet mittavia. Tämä on herättänyt kysymyksen siitä, kuinka nopeasti Venäjä pystyisi palauttamaan täyden sotilaallisen suorituskykynsä sodan päätyttyä. Presidentti Stubbin arvio siitä, että joukkojen ryhmittäminen Suomen rajalle tapahtuisi hyvin nopeasti, viittaa siihen, että Suomessa ei lasketa sen varaan, että Venäjän toipuminen veisi vuosia.

Taustalla vaikuttaa myös se, että Venäjä on sodan aikana pitänyt yllä ja jopa kasvattanut puolustusteollisuutensa tuotantokapasiteettia. Vaikka kenttäjoukkojen määrä ja kokemus ovat kärsineet raskaissa taisteluissa, valtion resurssit kaluston ja henkilöstön uudelleenrakentamiseen ovat edelleen olemassa. Tämä yhdistelmä – teollinen kapasiteetti yhtäältä ja poliittinen tahtotila toisaalta – on se, minkä varaan Suomen puolustussuunnittelussa on totuttu varautumaan pahimman skenaarion mukaisesti.

On myös syytä muistaa, että Venäjän asevoimien ryhmittäminen lähialueille ei automaattisesti tarkoita välitöntä sotilaallista uhkaa Suomea kohtaan. Kyse voi olla yhtä lailla strategisesta viestinnästä, pelotteen ylläpitämisestä tai laajemmasta sotilaallisesta tasapainottelusta Nato-maiden kanssa. Silti jo pelkkä joukkojen läsnäolo rajan tuntumassa vaikuttaa alueen turvallisuusympäristöön ja edellyttää jatkuvaa tilannekuvan ylläpitoa.

Suomen raja ja puolustuksen valmiustaso

Suomella on Venäjän kanssa Euroopan unionin pisin ulkoraja, yli 1300 kilometriä. Rajan pituus ja sen kulkeminen pääosin harvaan asutun metsäisen maaston läpi on pitkään ollut sekä haaste että osa Suomen puolustusdoktriinia. Presidentti Stubbin viesti siitä, että Suomi seuraa tilannetta jatkuvasti, kytkeytyy tähän pitkän linjan ajatteluun: rajan valvonta ja puolustuksen valmius eivät ole hetkellisiä toimenpiteitä, vaan pysyvä osa valtion toimintaa riippumatta siitä, mikä on kulloinenkin kansainvälinen tilanne.

Viime vuosina Suomi on vahvistanut itärajan infrastruktuuria, muun muassa rakentamalla aitaa rajan kriittisimmille osuuksille ja lisäämällä rajavartiolaitoksen resursseja. Näiden toimien taustalla on ollut paitsi huoli sotilaallisesta uhkasta, myös kokemukset niin sanotusta välineellistetystä maahanmuutosta, jossa rajan ylityksiä on pyritty käyttämään painostuskeinona. Presidentin puheenvuoro sotilaallisen ryhmittämisen nopeudesta liittää tämän keskustelun jälleen laajempaan turvallisuuspoliittiseen kokonaisuuteen.

Suomen puolustusvoimien näkökulmasta olennaista on kyky havaita ja reagoida muutoksiin Venäjän joukkojen sijoittelussa mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Tiedustelu- ja valvontakyky rajan tuntumassa on tästä syystä ollut jatkuvan kehittämisen kohteena, ja sitä on vahvistettu erityisesti Nato-jäsenyyden myötä avautuneiden yhteistyömuotojen kautta.

Nato-jäsenyyden merkitys tilanteessa

Suomen Nato-jäsenyys on muuttanut merkittävästi sitä kehystä, jossa maan turvallisuutta arvioidaan. Kun Suomi aiemmin varautui mahdolliseen sotilaalliseen painostukseen pääosin omin voimin, on maa nyt osa liittokunnan yhteistä puolustusta ja tiedustelutiedon jakamista. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kansallinen varautuminen olisi muuttunut tarpeettomaksi – päinvastoin, presidentti Stubbin kaltaiset puheenvuorot korostavat, että jäsenyys täydentää mutta ei korvaa omaa valmiutta.

Nato-jäsenyyden myötä Suomen ja muiden liittokunnan itärajan valtioiden tilannekuva on entistä tiiviimmin yhteinen. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että havainnot Venäjän joukkojen liikkeistä esimerkiksi Baltian suunnalla tai Kuolan niemimaalla vaikuttavat myös Suomen omaan arvioon uhkakuvista. Samalla liittokunnan yhteiset harjoitukset ja niiden lisääntyminen Pohjois-Euroopassa ovat osa sitä pelotetta, jolla pyritään estämään Venäjää tekemästä sotilaallisia aloitteita alueella.

On kuitenkin syytä muistaa, että Nato-jäsenyys ei poista epävarmuutta siitä, miten Venäjä käyttäytyy sodan päätyttyä. Liittokunnan sisälläkin on käyty keskustelua siitä, kuinka nopeasti ja millä tavoin joukkoja tulisi siirtää itäisille jäsenmaille, mikäli Venäjän sotilaallinen aktiivisuus lähialueilla kasvaa. Suomen kannalta tämä tarkoittaa, että kansallisen valmiuden ylläpitäminen säilyy tärkeänä myös liittokunnan yhteisen puolustuksen rinnalla.

Mitä seuraavaksi

Ukrainan sodan lopputulos ja sen ajoitus ovat edelleen avoimia kysymyksiä, eikä kukaan voi tässä vaiheessa sanoa varmasti, milloin tai millä ehdoilla sota päättyy. Presidentti Stubbin esittämä arvio kuitenkin muistuttaa siitä, että Suomen turvallisuuspoliittinen suunnittelu ei voi perustua toiveajatteluun sodan päättymisen tuomasta automaattisesta helpotuksesta. Sen sijaan on varauduttava siihen, että Venäjän sotilaallinen läsnäolo lähialueilla voi palautua, ja joissain skenaarioissa jopa vahvistua, nopeastikin sodan päätyttyä.

Suomalaisessa turvallisuuskeskustelussa tämä tarkoittaa jatkuvaa tasapainoilua kahden tavoitteen välillä: toisaalta halutaan välttää tarpeetonta jännitteiden lietsomista ja ylimitoitettua uhkakuvien maalailua, toisaalta on tärkeää pitää yllä realistista ja ajantasaista arviota siitä, mihin Venäjä sotilaallisesti kykenee ja mitä se todennäköisesti tekee. Presidentin puheenvuoro asettuu tähän jälkimmäiseen kategoriaan – se on kehotus pitää varautuminen korkealla tasolla riippumatta siitä, miltä kansainvälinen tilanne kulloinkin näyttää.

Seuraavien kuukausien ja vuosien aikana Suomen viranomaiset, puolustusvoimat ja poliittinen johto joutuvat todennäköisesti päivittämään arvioitaan useaan otteeseen sitä mukaa, kun tietoa Venäjän sotilaallisesta tilasta ja sen suunnitelmista kertyy lisää. Kansalaisten näkökulmasta viesti on kuitenkin selkeä: Suomi ei laske aseitaan sodan päättyessä, vaan jatkaa valppauden ylläpitämistä itärajalla myös rauhan aikana.