Euroopassa on viime aikoina raportoitu sarja selittämättömiä tulipaloja, räjähdyksiä ja katkenneita merenalaisia kaapeleita, jotka ovat herättäneet kasvavaa huolta siitä, että Nato-maiden alueella toimitaan järjestelmällisesti mutta toistaiseksi ilman selkeää yhteistä vastausta. Liettuan entinen puolustusministeri Dovilė Šakalienė on nostanut esiin kysymyksen, jota liittokunnan sisällä on vältelty vuosia: missä kohtaa toistuvien sabotaasitekojen sarja muuttuu niin vakavaksi, että se laukaisee Pohjois-Atlantin sopimuksen artiklan 5 mukaisen yhteisen puolustuksen velvoitteen.
Toistuvat välikohtaukset nostavat huolta
Viime vuosina useista Nato-maista on raportoitu tapauksia, joissa infrastruktuuria vahingoittava toiminta on herättänyt epäilyjä ulkopuolisesta vaikuttamisesta. Kyse on ollut muun muassa tulipaloista teollisuuslaitoksissa, häiriöistä logistiikkaverkoissa sekä merenalaisten kaapeleiden ja putkien vaurioitumisesta. Yksittäin tarkasteltuina tällaiset tapaukset on usein pystytty selittämään teknisillä vioilla tai onnettomuuksilla, mutta niiden toistuvuus ja ajoittuminen ovat saaneet turvallisuusviranomaiset ja poliittiset päättäjät epäilemään suunnitelmallisuutta.
Šakalienėn mukaan tilanne on edennyt pisteeseen, jota hän kutsuu "vaiheeksi nolla": aikaan ennen avointa sotilaallista yhteenottoa, jolloin vastustaja testaa järjestelmällisesti liittokunnan reagointikykyä ja sietokykyä ilman, että yksikään yksittäinen teko olisi riittävän vakava käynnistämään täysimittaisen sotilaallisen vastauksen. Juuri tämä harmaa alue on hänen mukaansa Naton suurin nykyinen haavoittuvuus.
Vaihe nolla – käsite joka kaipaa määritelmää
Käsite "vaihe nolla" viittaa tilanteeseen, jossa valtiolliseksi epäilty toimija käyttää keinoja, jotka jäävät perinteisen sodankäynnin ulkopuolelle mutta joilla on silti selkeä strateginen tavoite: kohdemaan yhteiskunnan, talouden ja puolustuskyvyn heikentäminen vähitellen. Tällaisia keinoja voivat olla esimerkiksi kriittisen infrastruktuurin vahingoittaminen, tietoverkkohyökkäykset, disinformaatiokampanjat sekä erilaiset häirintä- ja painostustoimet rajaseuduilla.
Ongelma Naton näkökulmasta on se, että artikla 5 on kirjoitettu aikana, jolloin hyökkäys tarkoitti selkeää sotilaallista toimintaa – joukkojen liikkeitä, ohjuksia tai ilmatilaloukkauksia. Nykyinen sabotaasitoiminta on sen sijaan usein hajanaista, vaikeasti todistettavaa ja tarkoituksella mitoitettu niin, ettei mikään yksittäinen teko ylitä sotilaallisen vastauksen kynnystä. Šakalienė on korostanut, että juuri tämä epäselvyys on itsessään riski: kun vastustaja tietää, ettei selkeää rajaa ole olemassa, sillä on vapaus testata liittokunnan rajoja yhä uudelleen ilman pelkoa vakavista seurauksista.
Vilnan huippukokous ja jäänyt lupaus
Kysymys sabotaasitekojen ja artikla 5:n välisestä suhteesta nousi virallisesti esille jo Naton Vilnan huippukokouksessa kesällä 2023. Tuolloin liittokunnan jäsenmaat tunnustivat, että hybridiuhkien kasvava määrä edellyttää päivitystä siihen, miten yhteistä puolustusta koskevia päätöksiä tehdään tilanteissa, joissa perinteistä sotilaallista hyökkäystä ei ole tapahtunut. Huippukokouksen jälkeen aiheesta on käyty keskustelua useissa Naton työryhmissä, mutta Šakalienėn mukaan konkreettista, kaikkien jäsenmaiden hyväksymää kriteeristöä ei ole edelleenkään saatu aikaan.
Tämä viivästys ei ole hänen mukaansa sattumaa, vaan heijastaa liittokunnan sisäistä erimielisyyttä siitä, kuinka matalalle kynnys pitäisi asettaa. Osa jäsenmaista on varonut liian tarkkojen kriteerien määrittelyä peläten, että se voisi joko sitoa liittokunnan käsiä yllättävissä tilanteissa tai toisaalta antaa vastustajalle valmiin ohjekirjan siitä, kuinka pitkälle voi mennä ilman että Nato reagoi sotilaallisesti.
Artikla 5:n harmaa alue
Artikla 5 velvoittaa Naton jäsenmaat pitämään aseellista hyökkäystä yhtä jäsentä vastaan hyökkäyksenä kaikkia vastaan. Sen soveltamisesta on käytännössä sovittu vain kerran liittokunnan historiassa, syyskuun 2001 terrori-iskujen jälkeen. Nykyisessä turvallisuusympäristössä keskustelu on kuitenkin siirtynyt yhä enemmän siihen, voisiko myös ei-sotilaallinen mutta järjestelmällinen ja toistuva vahingonteko täyttää artiklan edellyttämät kriteerit.
Asiantuntijat ovat pitkään huomauttaneet, että selkeän linjan puuttuminen on ongelma kahdesta suunnasta. Yhtäältä se voi altistaa yksittäiset jäsenmaat toistuvalle painostukselle, kun ne joutuvat itse arvioimaan tapauskohtaisesti, onko kyse riittävän vakavasta teosta yhteisen reaktion pyytämiseksi. Toisaalta epäselvyys voi hidastaa myös Naton omaa päätöksentekoa, sillä konsensusperiaatteella toimivan liittokunnan on vaikea reagoida nopeasti, jos jäsenmaiden näkemykset tilanteen vakavuudesta eroavat toisistaan.
Mitä seuraavaksi
Šakalienė on toistuvasti painottanut, että aikaa selkeän linjan sopimiseen ei ole rajattomasti. Hänen mukaansa jokainen ratkaisematta jäänyt tapaus vahvistaa vastustajan käsitystä siitä, että toistuva sabotaasi on riskitöntä ja tehokas keino heikentää Naton yhtenäisyyttä ilman avointa sodankäyntiä. Samalla hän on huomauttanut, ettei kyse ole pelkästä sotilaallisesta kysymyksestä, vaan myös poliittisesta tahdosta: liittokunnan on löydettävä yhteinen ymmärrys siitä, missä kohtaa siedettävän ja sietämättömän raja kulkee.
Tarkkaa aikataulua uusille linjauksille ei ole julkisuudessa esitetty, eikä liittokunnan sisäisistä neuvotteluista ole toistaiseksi kerrottu yksityiskohtia. Selvää kuitenkin on, että keskustelu kriittisen infrastruktuurin suojaamisesta ja hybridiuhkien torjunnasta jatkuu Naton piirissä lähikuukausina, ja Šakalienėn esiin nostama vaatimus selkeistä kriteereistä todennäköisesti nousee esiin myös tulevissa liittokunnan kokouksissa. Kysymys siitä, milloin toistuva sabotaasi muuttuu hyökkäykseksi, jää siihen asti vastausta vaille – ja juuri se epävarmuus on liittokunnan kriitikoiden mukaan itsessään osa ongelmaa.
Ladataan kommentteja...