USA ei ole vielä varastoinut sotilaskalustoa Puolustusvoimien alueille

Yhdysvallat ei ole toistaiseksi sijoittanut sotilaskalustoa Suomen Puolustusvoimien alueille, vaikka kahden vuoden takainen puolustusyhteistyösopimus mahdollistaisi sen. Sopimus, joka tunnetaan lyhenteellä DCA, avasi ovet sekä kaluston varastoinnille että uudisrakentamiselle suomalaisilla tukikohta-alueilla, mutta käytännön toimet ovat toistaiseksi jääneet tekemättä, vaikka sopimuksen voimaantulosta on kulunut jo kaksi vuotta.

Sopimus loi puitteet, ei velvoitteita

Suomen ja Yhdysvaltojen välinen puolustusyhteistyösopimus solmittiin osana laajempaa Naton jäsenyyden jälkeistä turvallisuuspoliittista uudelleenjärjestäytymistä. Sopimuksen tarkoituksena on helpottaa amerikkalaisjoukkojen liikkumista, harjoittelua ja mahdollista läsnäoloa Suomen alueella, ja se listaa joukon tukikohtia, joita yhdysvaltalaisjoukot voivat käyttää tarpeen mukaan. Sopimus itsessään ei kuitenkaan velvoita Yhdysvaltoja sijoittamaan kalustoa tai henkilöstöä Suomeen pysyvästi, vaan se luo oikeudellisen kehyksen, jonka puitteissa yhteistyötä voidaan syventää silloin kun molemmat osapuolet katsovat sen tarpeelliseksi.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että sopimus toimii enemmänkin valmiuden luojana kuin toimintaohjeena. Se mahdollistaa esimerkiksi sen, että Yhdysvallat voisi tarvittaessa varastoida ajoneuvoja, aseita, ammuksia tai muuta materiaalia suomalaisille tukikohta-alueille etukäteen, jolloin joukkojen siirtäminen kriisitilanteessa nopeutuisi merkittävästi. Vastaavia järjestelyjä on Yhdysvaltojen ja useiden muiden Euroopan maiden välillä, ja niiden taustalla on ajatus siitä, että ennalta sijoitettu kalusto lyhentää reagointiaikaa huomattavasti verrattuna tilanteeseen, jossa kaikki jouduttaisiin kuljettamaan paikalle vasta kriisin puhjettuna. Sopimusten yksityiskohdat vaihtelevat maittain, mutta perusajatus on kaikissa samankaltainen: nopeuttaa liittolaisjoukkojen toimintakykyä siinä vaiheessa, kun aikaa on vähiten.

Varastointi ja rakentaminen odottavat yhä käynnistymistä

Kahden vuoden aikana sopimuksen voimaantulosta lähtien mitään konkreettista kalustoa ei ole vielä tuotu suomalaisille tukikohta-alueille pysyvään varastointiin. Tämä ei sinänsä ole poikkeuksellista, sillä vastaavanlaisten sopimusten toimeenpano etenee tyypillisesti vaiheittain. Ensin sovitaan oikeudellisista puitteista, sen jälkeen käydään läpi tekniset ja logistiset yksityiskohdat, ja vasta näiden jälkeen tehdään päätökset siitä, mitä kalustoa mihin tukikohtaan viedään ja millä aikataululla.

Myöskään uudisrakentamista, jota sopimus samoin mahdollistaisi, ei ole toistaiseksi käynnistetty. Uudisrakentaminen tarkoittaisi käytännössä esimerkiksi varastotilojen, huoltorakennusten tai muun infrastruktuurin pystyttämistä suomalaisille alueille yhdysvaltalaista käyttöä varten. Tällaiset hankkeet vaativat tyypillisesti pitkän valmisteluajan, sillä niihin liittyy rahoituspäätöksiä, ympäristöselvityksiä, kaavoitusta ja usein myös poliittista harkintaa siitä, missä järjestyksessä eri maiden hankkeita edistetään.

Se, että toimia ei ole vielä nähty, ei tarkoita, että sopimus olisi jäänyt merkityksettömäksi. Puolustusyhteistyön syventäminen on luonteeltaan pitkäjänteistä työtä, ja monissa tapauksissa merkittävä osa yhteistyöstä tapahtuu harjoitusten, tiedonvaihdon ja suunnittelun tasolla ennen kuin fyysinen kalusto liikkuu paikasta toiseen. Aikataulujen hitaus voi selittyä myös sillä, että vastaavia hankkeita on käynnissä samanaikaisesti useissa maissa, ja resurssit sekä päätöksenteko jakautuvat niiden kesken.

Mitä sopimus käytännössä mahdollistaa

DCA-sopimuksen keskeinen sisältö koskee pääsyä ja käyttöoikeuksia. Sopimuksessa nimetyt tukikohta-alueet ovat sellaisia, joihin yhdysvaltalaisjoukoilla on oikeus päästä, joissa ne voivat harjoitella, ja joihin ne voivat tarvittaessa sijoittaa kalustoa. Tämä ei tarkoita, että alueet siirtyisivät yhdysvaltalaiseen hallintaan, vaan Suomen viranomaiset säilyttävät niissä oman toimivaltansa. Sopimus on rinnastettavissa vastaaviin järjestelyihin, joita Yhdysvallat on tehnyt useiden muiden Euroopan Nato-maiden kanssa viime vuosina, ja se on osa laajempaa pyrkimystä vahvistaa liittokunnan pohjoista ulottuvuutta.

Kaluston ennakkosijoittaminen olisi käytännössä yksi tapa, jolla Yhdysvallat voisi nopeuttaa mahdollista joukkojen siirtoa alueelle kriisitilanteessa. Ajoneuvojen, panssarikaluston tai muun materiaalin kuljettaminen mantereen toiselta puolelta vie aikaa, ja jos osa siitä on jo valmiiksi paikan päällä, joukkojen tarvitsee tuoda mukanaan vain henkilöstö. Tällaista järjestelyä on käytetty aiemmin muualla Euroopassa, ja se on ollut osa Naton laajempaa pelotestrategiaa erityisesti Itä- ja Pohjois-Euroopassa.

Uudisrakentaminen liittyisi puolestaan enemmän pitkän aikavälin infrastruktuuriin. Kyseeseen voisivat tulla esimerkiksi huoltotilat, polttoainevarastot tai muut tukikohtatoimintaa palvelevat rakenteet. Tällaiset hankkeet eivät yleensä etene nopeasti, vaan niiden toteutuminen riippuu sekä rahoituksesta että siitä, miten kiireelliseksi osapuolet arvioivat tarpeen millä hetkellä. Myös paikallisilla olosuhteilla, kuten tukikohtien nykyisellä kapasiteetilla ja sijainnilla, on merkitystä siihen, mihin mahdolliset hankkeet ensimmäisenä kohdistuisivat.

Suomen ja Yhdysvaltojen puolustusyhteistyön laajempi kehys

Suomen Nato-jäsenyys muutti merkittävästi maan turvallisuuspoliittista asemaa, ja kahdenväliset puolustussopimukset ovat osa sitä kokonaisuutta, jolla jäsenyyden tuomaa turvatakuuta täydennetään käytännön tasolla. DCA-tyyppiset sopimukset ovat Yhdysvaltojen tapa syventää suhteita yksittäisiin liittolaismaihin sen lisäksi, mitä Nato-jäsenyys itsessään edellyttää. Ne mahdollistavat kahdenvälisen yhteistyön räätälöimisen maakohtaisesti sen mukaan, millaista infrastruktuuria, harjoittelumahdollisuuksia ja maantieteellistä sijaintia kukin maa tarjoaa.

Suomen kannalta sopimus on nähty osana laajempaa pyrkimystä vahvistaa maan puolustuskykyä ja varmistaa, että liittolaisten tuki olisi mahdollisimman nopeasti käytettävissä tarvittaessa. Pohjoisen alueen strateginen merkitys on kasvanut viime vuosina, ja Itämeren alueen turvallisuustilanne on ollut toistuvasti esillä sekä Suomessa että muissa Pohjoismaissa. Tässä kontekstissa DCA-sopimuksen kaltaiset järjestelyt nähdään yhtenä keinona vahvistaa alueellista pelotetta ja valmiutta.

On myös huomattava, että vastaavia sopimuksia on tehty samaan aikaan useiden muiden alueen maiden kanssa, mikä kertoo siitä, että kyse on laajemmasta strategisesta linjasta eikä yksittäisestä Suomen erityisjärjestelystä. Tämä asettaa Suomen tilanteen osaksi laajempaa kuvaa, jossa Yhdysvallat pyrkii lisäämään joustavuuttaan ja reagointikykyään koko Pohjois-Euroopan alueella. Samalla se herättää Suomessa myös keskustelua siitä, millä aikataululla ja missä laajuudessa käytännön yhteistyön odotetaan etenevän.

Mitä seuraavaksi

Se, milloin ja missä laajuudessa Yhdysvallat päättää hyödyntää sopimuksen tarjoamia mahdollisuuksia, riippuu useista tekijöistä. Näihin kuuluvat esimerkiksi Yhdysvaltojen omat puolustusbudjettipäätökset, arviot alueen turvallisuustilanteen kehityksestä sekä käytännön logistiset kysymykset, kuten mitkä tukikohdat soveltuvat parhaiten mahdolliseen kalustovarastointiin.

Toistaiseksi tilanne on siis se, että puitteet yhteistyön syventämiselle ovat olemassa, mutta konkreettisia askelia ei ole otettu. Tämä voi muuttua nopeastikin, jos osapuolet katsovat sen tarpeelliseksi, mutta se voi myös jatkua nykyisellään pitkään, jos kiireellistä tarvetta kaluston siirtämiselle ei nähdä. Kummassakin tapauksessa sopimus itsessään säilyy voimassa ja tarjoaa valmiuden, jota voidaan hyödyntää tilanteen niin vaatiessa.

Seuraavien vuosien aikana on odotettavissa, että keskustelu aiheesta jatkuu, sikäli kun Pohjois-Euroopan turvallisuustilanne pysyy ajankohtaisena puheenaiheena. Mahdolliset päätökset kaluston sijoittamisesta tai rakennushankkeiden käynnistämisestä tultaisiin todennäköisesti tekemään osana laajempaa puolustuspoliittista suunnittelua, ei irrallisina yksittäispäätöksinä. Kokonaisuutena kehitys kuvastaa sitä, miten pitkäjänteistä ja monivaiheista kansainvälinen puolustusyhteistyö tyypillisesti on, vaikka julkisuudessa keskustelu keskittyy usein yksittäisiin päätöksiin tai niiden puuttumiseen. Samalla se muistuttaa, että sopimusten olemassaolo ja niiden käytännön toimeenpano ovat kaksi eri asiaa, joiden välinen aikaväli voi vaihdella tapauskohtaisesti huomattavastikin.