Yhdeksäntoistavuotias nuori mies, jota tässä jutussa kutsutaan nimellä Rusko, pyysi kuluneena keväänä toistuvasti apua omalta hoitopaikaltaan. Hän kertoi läheisilleen ja hoitohenkilökunnalle pelkäävänsä omaa itsetuhoisuuttaan niin paljon, että toivoi pääsevänsä psykiatriseen osastohoitoon suojaan itseltään. Sen sijaan hänet kotiutettiin sairaalasta vahvan reseptilääkityksen kanssa. Kaksi päivää kotiutuksen jälkeen hän teki itsemurhan. Tapaus on herättänyt kysymyksiä siitä, kuinka hyvin nuorten mielenterveyspalvelut kykenevät vastaamaan tilanteisiin, joissa nuori itse tunnistaa olevansa hengenvaarassa ja pyytää apua ääneen.
Toistuvat avunpyynnöt ennen tragediaa
Ruskon läheisten mukaan hänen vointinsa oli heikentynyt asteittain useiden kuukausien ajan ennen kevään tapahtumia. Nuori mies oli itse hyvin tietoinen omasta tilastaan ja osasi sanoittaa pelkonsa: hän kertoi useaan otteeseen sekä perheelleen että terveydenhuollon ammattilaisille, ettei luottanut omaan kykyynsä pysyä turvassa kotona. Tällainen oman tilan tunnistaminen ja avoin puhuminen itsetuhoisista ajatuksista pidetään yleensä myönteisenä merkkinä, koska se antaa hoitavalle taholle mahdollisuuden puuttua tilanteeseen ajoissa.
Silti toistuvista yhteydenotoista huolimatta osastohoitoon pääsy ei toteutunut siinä laajuudessa kuin nuori itse olisi toivonut. Läheiset kokivat, että viestiä ei aina otettu vastaan sillä vakavuudella, jota tilanne olisi edellyttänyt. Tämä ei ole yksittäistapaus suomalaisessa mielenterveyspalvelujärjestelmässä: monet omaiset ja potilasjärjestöt ovat vuosien varrella nostaneet esiin saman ilmiön, jossa akuutissa kriisissä oleva nuori kohtaa hoitopolun, joka ei tunnu joustavan tilanteen vakavuuden mukaan.
Kotiutus ja lääkitys keskeisenä kysymyksenä
Erityisen paljon keskustelua on herättänyt se, että nuori mies kotiutettiin sairaalasta vahvan reseptilääkityksen kanssa sen sijaan, että hänet olisi otettu osastolle tarkkailuun. Psykiatrisessa hoidossa lääkitys on usein välttämätön osa hoitoa, mutta itsetuhoisen potilaan kohdalla lääkkeen määrääminen ja samanaikainen kotiuttaminen edellyttävät erityistä harkintaa. Hoitohenkilökunnan tulisi arvioida paitsi lääkityksen tarve myös se, onko potilaan kotiympäristö turvallinen ja pystyykö potilas itse tai hänen lähipiirinsä huolehtimaan siitä, ettei lääkitystä voida käyttää itsensä vahingoittamiseen.
Ruskon tapauksessa kotiutuspäätöksen taustalla olevat arviot eivät ole julkisesti tiedossa yksityiskohtaisesti, mutta lopputulos oli traaginen: kaksi päivää kotiutuksen jälkeen nuori mies menehtyi. Tapahtumaketju on herättänyt kysymyksen siitä, tehtiinkö kotiutuspäätöstä tehtäessä riittävän kattava riskinarvio, ja oliko käytettävissä tarpeeksi tietoa nuoren aiemmista avunpyynnöistä ja niiden toistuvuudesta. Yksittäisten hoitopäätösten jälkikäteinen arviointi on vaikeaa, mutta tapaus muistuttaa siitä, että jokainen kotiutuspäätös itsetuhoisen potilaan kohdalla kantaa poikkeuksellisen suurta vastuuta.
Psykiatrisen hoidon resurssit koetuksella
Taustalla vaikuttaa laajempi ja pitkään tunnistettu ongelma: nuorten mielenterveyspalveluiden resurssit ovat monin paikoin riittämättömät suhteessa kysyntään. Psykiatriset osastopaikat ovat kalliita ylläpitää, ja niitä on karsittu vuosien saatossa samalla, kun avohoidon on toivottu paikkaavan syntynyttä vajetta. Käytännössä tämä tarkoittaa, että osastohoitoon pääsevät useimmiten vain ne, joiden tila arvioidaan akuutisti ja välittömästi hengenvaaralliseksi juuri arviointihetkellä – vaikka riski voi muuttua nopeasti tuntien tai päivien sisällä.
Tämä jättää harmaan alueen, johon monet itsetuhoiset nuoret näyttävät sijoittuvan: he eivät ole niin sanotusti akuutissa kriisissä juuri arviointihetkellä, mutta heidän kokonaistilanteensa on silti vakava ja epävakaa. Hoitohenkilökunta joutuu tekemään näissä tilanteissa nopeita päätöksiä rajallisin resurssein, ja virhemarginaali on erittäin pieni. Kun osastopaikkoja on vähän, kynnys ottaa potilas sisään nousee helposti korkeammaksi kuin olisi lääketieteellisesti perusteltua, koska jokainen paikka on pois joltain toiselta hoitoa tarvitsevalta.
Mielenterveysalan ammattilaiset ovat toistuvasti varoittaneet, että tällainen tilanne asettaa sekä potilaat että hoitohenkilökunnan kestämättömään asemaan. Hoitajat ja lääkärit joutuvat arvioimaan elämän ja kuoleman kysymyksiä puutteellisin resurssein, ja virheen sattuessa seuraukset ovat peruuttamattomia. Samalla itse hoitohenkilökunta kantaa raskasta taakkaa tilanteissa, joissa jälkikäteen käy ilmi, että avunpyyntöön ei pystytty vastaamaan riittävällä tavalla.
Perheen ja läheisten kokemus järjestelmästä
Itsetuhoisen nuoren läheiset joutuvat usein poikkeuksellisen vaikeaan asemaan. He seuraavat läheltä nuoren vointia, tekevät yhteydenottoja terveydenhuoltoon ja yrittävät samalla pitää arjen pyörimässä, vaikka huoli olisi jatkuvasti läsnä. Kun avunpyynnöt eivät johda toivottuun lopputulokseen, monet omaiset kokevat jääneensä yksin tilanteen kanssa, vaikka he ovat tehneet kaiken voitavansa nuoren auttamiseksi.
Ruskon tapauksessa perhe on kertonut yrittäneensä useaan otteeseen viestiä hoitavalle taholle nuoren tilanteen vakavuudesta. Tällaiset kokemukset eivät ole harvinaisia: omaisjärjestöt ovat pitkään peräänkuuluttaneet parempaa yhteistyötä perheiden ja hoitohenkilökunnan välillä, erityisesti tilanteissa, joissa nuori itse ei aina osaa tai pysty välittämään koko tilanteen vakavuutta hoitokäynnillä. Läheisten havainnot arjesta voisivat monessa tapauksessa täydentää hoitohenkilökunnan arviota, mutta tiedonkulku näiden kahden osapuolen välillä ei aina toimi toivotulla tavalla.
Menetyksen jälkeen perheet joutuvat usein käymään läpi paitsi surua myös kysymyksiä siitä, olisiko tragedia ollut estettävissä. Tämä on raskas taakka kantaa, ja siksi yksittäisten tapausten läpikäynti ja niistä oppiminen on tärkeää koko hoitojärjestelmän kehittämisen kannalta – ei syyllisten etsimiseksi, vaan sen varmistamiseksi, että vastaavia tilanteita pystyttäisiin jatkossa tunnistamaan ja ehkäisemään paremmin.
Mitä tapauksesta voidaan oppia
Yksittäisen tragedian taustalla on lähes aina useita tekijöitä, eikä yhtä ainoaa syytä yleensä ole löydettävissä. Ruskon tapauksessa yhdistyvät kuitenkin useat teemat, jotka toistuvat suomalaisessa keskustelussa nuorten mielenterveyspalveluista: pitkät odotusajat, niukat osastopaikat, kotiutuspäätösten haastava riskinarviointi sekä perheiden kokemus siitä, ettei heidän huoltaan aina kuulla riittävästi.
Asiantuntijat ovat esittäneet useita keinoja, joilla vastaavia tilanteita voitaisiin pyrkiä ehkäisemään jatkossa. Näihin kuuluvat muun muassa matalamman kynnyksen kriisipaikkojen lisääminen, joissa nuori voisi saada väliaikaisen turvan ilman täyttä osastohoitoa, sekä kotiutuksen jälkeisen seurannan tiivistäminen erityisesti niissä tapauksissa, joissa potilaalle on määrätty vahva lääkitys. Myös perheiden ja läheisten roolin vahvistaminen osana hoitoprosessia on noussut esiin toistuvana toiveena, sillä he ovat usein niitä, jotka näkevät nuoren voinnin muutokset arjessa ensimmäisenä.
Tapaus muistuttaa karulla tavalla siitä, että itsetuhoisuudesta puhuminen ja avun hakeminen eivät automaattisesti takaa riittävää apua, jos järjestelmän resurssit eivät vastaa tarvetta. Tämä on kysymys, joka koskettaa laajemmin koko suomalaista mielenterveyspalvelujärjestelmää, ei vain yksittäistä sairaalaa tai hoitoyksikköä. Kun nuori itse tunnistaa hätänsä ja pyytää apua, järjestelmän tulisi kyetä vastaamaan siihen tavalla, joka ei jätä tulkinnanvaraa hengenvaarallisen tilanteen vakavuudesta.
Jos sinä tai läheisesi kamppailette itsetuhoisten ajatusten kanssa, apua on saatavilla ympäri vuorokauden. Kriisipuhelin päivystää numerossa 09 2525 0111, ja nuorille suunnattu Sekasin-chat tarjoaa matalan kynnyksen keskusteluapua verkossa. Hätätilanteessa tulee aina soittaa hätänumeroon 112.
Ladataan kommentteja...