Itärajan puolustusta on totuttu tarkastelemaan ennen kaikkea rakennettujen esteiden, linnoitteiden ja joukkojen näkökulmasta. Nyt keskusteluun on noussut vaihtoehto, jossa luonto itse toimisi osana puolustusratkaisua. Biologi on esittänyt, että ojitettuja ja kuivatettuja soita ennallistettaisiin rajaseudulla laajassa mittakaavassa, jolloin niistä palautuisi ajan myötä vetisiä, raskaalle kalustolle lähes ylitsepääsemättömiä alueita. Ehdotuksen mukaan sopivaa suoalaa saattaa löytyä itärajan tuntumasta jopa 180 000 hehtaarin verran, mikä tarkoittaisi huomattavaa maantieteellistä vyöhykettä pitkin rajalinjaa.

Ehdotuksen ydin

Ajatuksen taustalla on yksinkertainen havainto: ojitettu ja kuivunut suo kantaa raskasta kalustoa huomattavasti paremmin kuin luonnontilainen tai ennallistettu suo. Kun suolta poistetaan ojitus ja vedenpinta pääsee nousemaan takaisin luonnolliselle tasolleen, maaperä muuttuu vähitellen pehmeäksi ja kantavuudeltaan epävarmaksi. Tällaisessa maastossa panssarivaunut, tykistö ja muu raskas kalusto uppoaisivat tai juuttuisivat kiinni, mikä hidastaisi ja ohjaisi mahdollista maahyökkäystä huomattavasti tehokkaammin kuin kuivana pidetty, hyvin kantava suoalue.

Esityksen mukaan kyse ei olisi yksittäisistä pistemäisistä kohteista, vaan laajemmasta vyöhykkeestä, joka koostuisi useista erikokoisista suoalueista rajan suuntaisesti. Kun tällaiset alueet ketjutettaisiin osaksi maaston kokonaisuutta, niistä muodostuisi luonnollinen este, joka täydentäisi rakennettuja puolustusratkaisuja ilman, että jokaista metriä tarvitsisi linnoittaa erikseen. Ajatuksena on, että sotilaallista maastonkäyttöä voitaisiin ohjata jo etukäteen suosimalla reittejä, jotka kiertävät ennallistetut suoalueet, jolloin hyökkääjän liikkeet olisivat ennakoitavampia ja puolustajan kannalta hallittavampia.

Esitys yhdistää näin kaksi asiaa, joita ei perinteisesti ole totuttu ajattelemaan samassa yhteydessä: ympäristönhoidon ja sotilaallisen maanpuolustuksen. Biologin näkökulmasta ratkaisu nousee ennen kaikkea suoluonnon tuntemuksesta, mutta sen sotilaallinen potentiaali on herättänyt kiinnostusta myös laajemmin, koska se tarjoaisi kustannustehokkaan tavan vahvistaa rajan puolustettavuutta ilman mittavia rakennusinvestointeja.

Suot osana puolustuksen historiaa

Ajatus ei ole täysin uusi, vaikka se nyt esitetäänkin uudessa muodossa. Suomen sotahistoriassa vetiset ja vaikeakulkuiset suoalueet ovat toistuvasti muokanneet joukkojen liikkeitä ja taisteluiden kulkua. Talvella jäätyneet suot ovat toisinaan tarjonneet yllättäviä kulkureittejä, mutta sulan maan aikaan samat alueet ovat usein olleet käytännössä läpäisemättömiä raskaalle kalustolle. Maaston hyödyntäminen osana puolustusta on siis ollut osa suomalaista sotilaallista ajattelua jo vuosikymmenten ajan, ja nyt esitetty ajatus voidaan nähdä tämän perinteen jatkumona, jossa luonnonmaaston ominaisuuksia pyritään tietoisesti vahvistamaan etukäteen.

Ero aiempaan on siinä, että nyt maaston ominaisuuksia ei vain hyödynnettäisi sellaisenaan, vaan niitä muokattaisiin tarkoituksella suunnitelmallisesti. Suuri osa Suomen soista on aikoinaan ojitettu metsätalouden tai maatalouden tarpeisiin, mikä on kuivattanut maaperää ja tehnyt siitä huomattavasti alkuperäistä kantavamman. Ennallistaminen tarkoittaisi tämän kehityksen kääntämistä takaisin: ojat tukittaisiin tai täytettäisiin, jolloin vesi pääsisi palautumaan alueelle luontaisesti ja suo alkaisi vähitellen muistuttaa uudelleen alkuperäistä, vetistä tilaansa.

Missä sopivia suoalueita sijaitsee

Biologi esitti upottavia panssariesteitä itärajalle – suota jopa 180 000 hehtaaria – kuvituskuva

Arvio 180 000 hehtaarin suoalasta perustuu tarkasteluun siitä, kuinka paljon itärajan läheisyydessä on ojitettuja tai osittain ojitettuja soita, jotka soveltuisivat periaatteessa ennallistamiseen. Kyseessä on siis potentiaalinen enimmäisala, ei välittömästi toteutettavaksi esitetty kokonaisuus. Käytännössä sopivien kohteiden valinnassa jouduttaisiin ottamaan huomioon suoalueen sijainti suhteessa rajalinjaan ja mahdollisiin kulkureitteihin, alueen nykyinen käyttö esimerkiksi metsätaloudessa, maanomistusolot sekä se, kuinka nopeasti ja millä varmuudella ennallistaminen todella muuttaisi alueen kantavuutta.

Suoalueiden ennallistaminen ei nimittäin ole hetkessä tapahtuva toimenpide. Vedenpinnan palautuminen ja turvekerroksen kosteusolojen muuttuminen vievät aikaa, ja lopputulos riippuu muun muassa alueen alkuperäisestä suotyypistä, ojituksen syvyydestä ja iästä sekä paikallisista sääoloista. Osa alueista voisi muuttua kantavuudeltaan merkittävästi heikommaksi jo muutamassa vuodessa, kun taas toisilla alueilla kehitys voisi olla hitaampaa ja vaatia täydentäviä toimenpiteitä, jotta haluttu vaikutus saavutettaisiin luotettavasti.

Ennallistamisen muut hyödyt

Esityksen vahvuutena on pidetty sitä, että se ei palvelisi ainoastaan puolustuksellista tarkoitusta, vaan toisi mukanaan myös laajempia ympäristöhyötyjä. Soiden ennallistaminen on jo pitkään ollut osa luonnon monimuotoisuuden turvaamiseen tähtäävää työtä, sillä ojitetut suot ovat menettäneet osan alkuperäisestä eliölajistostaan ja elinympäristöjen monimuotoisuudestaan. Vedenpinnan palautuminen loisi uudelleen elinympäristöjä suokasvillisuudelle sekä monille lintu- ja hyönteislajeille, jotka ovat riippuvaisia vetisistä olosuhteista.

Toinen usein esiin nostettu hyöty liittyy hiilivarastoihin. Kuivunut turve hajoaa ja vapauttaa siihen sitoutunutta hiiltä ilmakehään, kun taas vetinen suo säilyttää turpeen paremmin ja voi jopa sitoa hiiltä lisää. Tässä mielessä ennallistaminen tukisi samanaikaisesti sekä ilmastotavoitteita että luonnon monimuotoisuutta, minkä lisäksi se tarjoaisi ehdotuksen mukaan konkreettisen turvallisuuspoliittisen lisäarvon. Tällaista useaa tavoitetta samanaikaisesti palvelevaa ratkaisua on pidetty esityksen yhteydessä sen erityisenä vahvuutena verrattuna puhtaasti rakennettuihin puolustusratkaisuihin, joiden hyödyt rajoittuvat lähes yksinomaan sotilaalliseen käyttöön.

Haasteet ja jatkoaskeleet

Vaikka ajatus on herättänyt kiinnostusta, sen toteuttaminen käytännössä vaatisi huomattavaa valmistelutyötä. Ennallistaminen edellyttäisi yhteistyötä maanomistajien, viranomaisten ja mahdollisesti puolustushallinnon välillä, sillä suuri osa soveltuvista suoalueista on yksityisessä tai yhtiöiden omistuksessa ja osa on edelleen aktiivisessa metsätalouskäytössä. Lisäksi olisi arvioitava tarkasti, missä kohdin ennallistaminen todella tuottaisi merkittävää puolustuksellista hyötyä ja missä vaikutus jäisi vaatimattomaksi, jotta rajalliset resurssit voitaisiin kohdentaa tehokkaimmin.

Toinen keskeinen kysymys koskee aikataulua. Koska suon vetisyyden palautuminen on hidas luonnonprosessi, ennallistamisesta saatava puolustuksellinen hyöty ei syntyisi välittömästi, vaan vasta vuosien kuluessa. Tämä tarkoittaisi, että ratkaisu palvelisi ennen kaikkea pitkän aikavälin varautumista, ei akuutteja tarpeita. Esityksen kannattajat ovat toisaalta huomauttaneet, että juuri tästä syystä työ kannattaisi aloittaa mahdollisimman ajoissa, jotta hyödyt olisivat käytettävissä silloin, kun niitä mahdollisesti tarvittaisiin.

Seuraavaksi ehdotus todennäköisesti etenee laajempaan asiantuntija- ja viranomaiskeskusteluun, jossa arvioidaan tarkemmin sekä sen sotilaallista toimivuutta että käytännön toteutettavuutta. Kysymys siitä, missä laajuudessa ja millä aikataululla mahdollinen ennallistaminen itärajan tuntumassa lopulta toteutuisi, jää nähtäväksi jatkovalmistelun edetessä.